Kohta pääsiäisen jälkeen lähdin Inarista, en kuitenkaan Utsjoelle vaan etelään. Jätin silloin viimeisen kerran Lapin, ja erosin kansasta, jonka puolelta aina olin saanut osakseni vilpitöntä hyväntahtoisuutta. Olin itsekseni vakavasti päättänyt, etten enää palaa. Sillä olin huomannut, että lääkärini varoitukset viime syksynä olivat täysin pätevät, ja ettei terveyteni enään sallinut minun palvella tätä hyvää kansaa täällä pohjoisessa. Tunsin itseni nöyrästi kiitolliseksi Jumalalle niistä monista onnellisista päivistä, jotka olin viettänyt täällä äärimmäisessä Pohjolassamme, siitä kokemuksesta ja erilaatuisten ihmisolojen tuntemisesta, jonka täällä olin saanut, ja siitä, että näin pitkänä aikana olin voinut säilyä hengissä. Sillä niillä matkoilla, joita kirkkoherra on velvollinen suorittamaan, niinkauvan kuin hän yksin hoitaa sekä Utsjoen että Inarin seurakuntia, hän aina on vaarassa ei ainoastaan menettää terveytensä, vaan vieläpä hukkuakin tai kuolla nälkään ja viluun.
Vaikka olinkin hyvilläni, jättäessäni nämä monessa suhteessa kovaosaiset seudut, erosin kuitenkin surulla ja vilpittömällä kaipuulla paikkakunnasta ja seurakuntalaisistani, joiden ystävyyden ja luottamuksen luulen voittaneeni; sillä jo ennen ja nytkin sain siitä monta todistusta sekä Inarissa että Utsjoella.
Säilyttäkööt rakkaat seurakuntalaisen! tuolla kaukaisessa pohjolassa kauvan yksinkertaiset tapansa, viattoman maailmankatsomuksensa ja hurskaan lapsenuskonsa. Sillä kun karu luonto ja kova ilmanala myöntävät heille ainoastaan niukkoja luonnonetuja, eivät he olojen kehittyessäkään muuten voi siellä onnellisina elää.
Kaikkivaltias heitä suojelkoon ja varjelkoon, sekä antakoon taivaan valkeuden loistaa kirkkaana heidän sydämissään ja luoda niihin enemmän lämpöä, kuin mitä luonnon valo suo heidän ruumiillensa.