Vaivaloisen matkan jälkeen pahassa ilmassa ja huonolla kelillä saavuin vasta joulupäivän aamuna Inariin, jossa kokoontunut kansa ilolla otti minut vastaan. Matkaamme oli melkoisesti hidastuttanut sekin, että pilvisen ilman tähden ajoimme harhaan, ja vasta sitten kun pilvet haihtuivat ja oppaamme näki Oaggun, — siksi sanovat lappalaiset Kalevan miekan tähteä — pääsimme oikealle uralle. Eipä ollut hauska tämä kiertomatka pyryilmassa ja 35 asteen pakkasessa. Väsymyksestä huolimatta suoritin jumalanpalveluksen tavallisessa järjestyksessä, ja joulukuun 28 p:nä lähdin Utsjoelle, vieläkin epäedullisemmissa oloissa kuin matkallani Inariin, jonka vuoksi saavuinkin kotiin vasta vuoden viimeisenä päivänä 1830.
Vastoin kaikkea otaksumistani olin siis taas täällä, ja ilolla tervehtivät minua ei ainoastaan lappalaiset, vaan vanha Kolderupkin, joka, samaan aikaan kuin minäkin, odottamatta saapui Puolmakista ja pysyi vieraanani tammikuun 8:teen päivään.
Täällä, kuten Inarissakin, oli kovat ajat. Nälkä ja puute nyt rasitti surkeasti paikkakuntaa. Samoin kuin vuonna 1829, oli nytkin lohen kalastus Tenossa ollut sangen huono. Riekkojakaan, tavallista hätävaraa, ei nyt ollut saatavissa. Kalastajalappalaisten ainoana, elatuskeinona oli susien raatelemien porojen kerääminen ja lihan kerjääminen porolappalaisilta, jotka ovatkin varsin anteliaat köyhille kalastajille. Onpa porolappalaisia, jotka, kun heidän laumansa on hyvin menestynyt, ovat vuosittain antaneet köyhille kalastajille toistakymmentä teurastusporoa melkein lahjaksi, tai velaksi. Norjan lappalaiset ovat rikkaampia, ja meillä ollessaan vieläkin anteliaampia. Inarilaisen ravinto on kyllä pääasiallisesti pettu, mutta siihen hän tarvitsee 1/6 tahi ainakin 1/12 lihaa, kalaa tai rasvaa, joka on voimana hänen pettuvellissään. Pelkästä petusta hän ajettuu, maha joutuu epäkuntoon, ja ellei semmoinen onneton saa apua, kuolee hän pian.
Porohoidolle ovat sudet aina suurimpana vaarana, mutta tänä vuonna (1831) oli niitä tavattoman runsaasti. Niiden aikaansaama vahinko ei toki riipu yksistään niiden lukuisuudesta, vaan myös lappalaisen valppaudesta laumansa kaitsemisessa. Tätä nykyä vilisee porolappalaisten luona viinanmyyjiä, osaksi oman maan kalastajalappalaisia, joiden kalansaalis on ollut huono, osaksi suomalaisia, jotka viinalla houkuttelevat porolappalaisilta suunnattoman joukon teurastusporoja. Kun sitten lappalainen häärii juomingeissa, laiminlyö hän karjansa. Kun susijoukon onnistuu pelottaa pois porolauma vartijansa luota, saattaa se yhtenä yönä tappaa 50, jopa 100 poroa. Jotkut lappalaiset ovat tänä talvena susien tappamina menettäneet yli 200 poroa. Arviolaskun mukaan ovat porolappalaiset Utsjoella menettäneet kaikkiaan noin 1,200 poroa.
Loppiaisena kaikki Utsjoen seurakuntalaiset taas olivat koossa kirkolla. Yöllä tammikuun 8:tta päivää vastaan nousi pohjoisesta niin kauhea myrsky, että senkaltaista harvoin sattuu tuntureillakaan. Huoneet rutisivat, malat pieksivät kattoja, mutta pahempia vaurioita ei kuitenkaan sattunut, kuin että jotkut lappalaiskojut tuntureilla luhistuivat. Korkeammista paikoista tuuli vei kaiken lumen, jota vastoin toisiin paikkoihin lumi kasaantui korkeiksi kinoksiksi, niin että esimerkiksi pappilan rakennuksen toisessa päässä oli niin korkea ja kova kinos, että sitä myöten saattoi astua talon kurkihirteen saakka.
Tammikuun 20 p:nä saapui luokseni lähellä asuva lautamies. Hän sanoi asiansa olevan kuulustella miten jaksoin. Mutta keskustelu, joka kesti klo 10:een illalla, koski kuitenkin kysymystä mitenkä olisi Utsjoen seurakunnan tilaa parannettava. Hän on ainoa lappalainen täällä, joka on käynyt Suomessa, aina Oulussa asti. "Nyt", sanoi hän, "me kalastamme useilla padoilla, jotkut vain 2—3 sylisillä, ja niissä kussakin on meidän oloihin nähden varsin kallis verkko. Muutoin tiedän omasta kokemuksestani varsin turmiolliseksi sen, että asetetaan sulkuja lähelle joen suuta"; ja syyt siihen hän laveasti selitti sekä esitti kalastusvälineiden parantamiskeinoja, jotka minunkin mielestäni olivat varsin huomiota ansaitsevia.
Tammikuun 23 p:nä olivat melkein kaikki Utsjoen lappalaiset kokoontuneet kirkolle. En ole ennen saarnannut moisessa pakkasessa — 45 asteessa. Alkoi rippikoulukin. Rippilapsia oli tavallista runsaammin, kaikkiaan 13. Olihan siinä huvia jos työtäkin. Koulua pidin salissani. Pakkasessa, joka kesti koko viikon, ei sitä voinut pitää lämpöisenä, ääneni lankesi, tunsin raukeutta, särkyä rinnassa, ja varsinkin öisin rasitti minua sietämätön yskä.
Siirsin sentähden koulunpidon kamariini, mutta vastusta siitä oli, ei yksistään minulle vaan lapsillekin. Jo ensi päivänä kahden tunnin aikana lapsista toinen toisensa perästä pyörtyi lattialle, kun eivät sietäneet 16 asteen lämpöä. Tahdoin siirtää heidät asuntoihinsa, mutta siihen heillä ei ollut halua. He heittäytyivät hangelle, hautoivat päätään lumella, vaikka oli 44 asteen pakkanen. 15 minuutin kuluttua lapset olivat taas reippaita, eikä yksikään heistä tässä pakkasessa saanut yskää. Helmikuun 5 p:nä rippikoulu lopetettiin. Raihnauteni sai minut alakuloiseksi, ja minua painosti alituinen pimeys, joka, kuten eräs valistunut kirjailija sanoo, saattaa ajatuksetkin pysähtymään. Seuraavana päivänä saapuivat tunturilappalaiset viettämään rukouspäivää kirkossa. Muassa oli heillä myöskin vakahaisia lapsia kasteen vahvistamista varten, sillä useimmat lapset Inarissa ja Utsjoella saavat hätäkasteen. Kirkkoväkeä oli runsaasti, ja ripilläkin käypiä 78 henkeä.
Helmikuun 8 päivänä sairastuin rinnan ja nivelten särkyyn. En jaksanutkaan, niinkuin aikomus oli, 9:nä p:nä lähteä Inariin. Kahteen viikkoon ei käynyt kukaan minua katsomassa, eikä unikaan, tuo ajankuluttaja, ollut minulle suotuisa. Vasta 19 p:nä voin käydä ulkona. Tämän kuun lopulla ja maaliskuun alussa pidettiin useita jumalanpalveluksia. Lähdin Inariin.
Maaliskuun 20 päivänä saapui runsaasti väkeä siellä kirkolle. Eräs matkustaja Sodankylästä toi mukanaan postin, jossa oli sanomalehtiä helmikuun 3 päivään saakka, mutta kun ensin oli virkatoimet suoritettavat, jäi postin lukeminen yöhön. Vihittiin neljä morsiusparia, ja noin k:lo 4:jän ajoissa alkoivat kestitsemiset. Tarjottiin keitettyä poronlihaa, "kakkua" (hiilillä paistettua leipää) ja voita. Nuori pariskunta ynnä likeiset sukulaiset pyytävät näihin tilaisuuksiin vieraita niin paljon kuin kojuun mahtuu. Viinaa tarjotaan morsiusparin puolesta, ja vieraat antavat lahjoja. Sitten kiitetään Jumalaa virrenveisuulla. Morsiusvuodetta ei laiteta, sillä nuoret vihityt näyttävät melkein ujostelevan toisiansa, jonka tähden morsiuspari useinkin viettää ensi yönsä hangella, kuten lukija jo edellisestä tietää.