Semmoinen on lappalaisten kova kohtalo ollut, ja heidän pakanallisen uskontonsa leimana on sentähden lapsellinen naivisuus. Heidän vetoamisensa korkeampiin, yliaistillisiin voimiin rajoittui pakanuuden aikana pääasiallisesti luonnossa näkemiensä ihmeiden palvelemiseen ja rukouksiin tämän elämän välttämättömimpien tarpeiden tyydyttämiseksi. He eivät rakentaneet temppeleitä, johon ei olisi ollut varojakaan. Heidän jumalanpalvelukseltaan puuttui kaikki ulkonainen komeus, eikä heillä ollut pappejakaan varsinaisessa merkityksessä.
Mutta lappalaisetkin tunsivat hartauden tarvetta. Perheenisä piti velvollisuutenaan tässäkin kohden pitää huolta omaisistaan. Melkein jokaisella perheellä olikin sentähden asuntonsa läheisyydessä asetettuna oma Tiermeksensä, Beivensa tai Stuorra Junkerinsa, tahi Seitansa, joka oli kaikkien sellaisten epäjumalien yhteinen nimi.
Tämän kuvan edessä he lausuivat rukouksiansa, sen edessä he tekivät lupauksiansa ja suorittivat uhriansa. Joskus saattoi yksityisellä henkilölläkin olla oma Seitansa, kuten esim. Katssok Adjalla Utsjoella, josta vasta enemmän.
Mutta sääntönä oli, että kylällä, jossa oli ainoastaan muutamia perheitä, eli siirtokunnalla oli oma Seitansa ja yhteinen uhripaikka, johon se oli sijoitettu. Siellä vietettiin yhteiset uhrit, joita kylän puolesta toimitti kylän vanhin tai, kun oli kysymyksessä tärkeämpiä asioita, joku sitä varten kutsuttu "noide". Kuten yleensä seitakuvilla, oli tälläkin yhteisellä seidalla oma piirinsä, jota se muka siunasi metsänriistalla ja muulla hyvällä.
Näille kyläkunnan seidoille, joiden edessä toimitettiin yksityisiäkin uhreja, kuten myös yleisille uhripaikoille, valittiin tavallisesti asema, jossa luonto oli suuremmoinen, sillä niissä arveltiin jumalallisten olentojen asuvan, tahi jossa muutoin oli jotakin huomattavampaa, esim. joku vuorenhuippu tahi korkea kallio, suuri kiinteä kivi, saari tai niemi tahi myös joku paikka lähteen tai luolan läheisyydessä.
Seitakuvia oli yleensä hyvin paljon. Yksinomaan Luulajan Lapista
Scheffer niitä luettelee kuudennellatoista vuosisadalla 30.
Semmoisia pyhiä paikkoja — joissa paitsi seitaa, joka tavallisesti oli puinen tai kivestä tehty, oli myös pöydän tai lavan kaltainen alttari ja sen ympärillä joukko uhreina tuotuja poronsarvia — ei hoidettu muulla tavalla kuin siten, että itse paikka alttarineen sekä tie sinne koristettiin vihreillä, suvisin koivun, talvella männyn tai kuusen oksilla, sillä seita piti viheriästä.
Semmoisten uhripaikkojen jäännöksiä tavataan Lapissa vielä kaikkialla. Siten ovat monet vuoret ja kalliot aina tähän päivään saakka saaneet pitää nimensä "passe" eli "ailesvarre" (pyhä vuori). Lukuisasti tavattavat jokien ja järvien nimet viittaavat siihen, että niidenkin luona on jumalia palveltu. Semmoisia ovat esim. Passejok, Passejavre, Ailesjok, Ailesjavre. Oli sitä paitsi pyhiä puita ja pyhiä lehtoja, joilla oli erityiset haltiansa, ja niissäkin pidettiin sentähden hartausharjoituksia.
Naisia, naimakuntoisia tyttöjä, elukoita ja lappalaisen uskollista seurakumppania, koiraa, ei päästetty pyhille vuorille tai pyhiin paikkoihin, johon jumalankuvia oli asetettu; ja etenkin oli kielletty pääsy Ukon ja hänen puolisonsa Ravdnan alttarille. Sitä naista tai naimaikäistä tyttöä, joka astui sen rajan yli, joka sitä varten oli asetettu kuvan ympäri, uhkasi kuolema tai joku muu onnettomuus. Naiset yleensä eivät saaneet uhrata paitsi joillekuille naisjumalille, tahi eivät saaneet, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta, edes olla läsnä uhrivietoissa. Heitä oli kielletty astumasta sille polullekin, joka lappalaisen kodasta johti hänen jumalansa luo, ja käyttämästä sitä eri ovea, jonka kautta hän kodastaan sinne meni.
Lappalaiset kyllä tekivät seitojansa sekä puusta että kivestä, mutta kivisiä he pitivät suuremmassa kunniassa. Puisia seitoja sanottiin Muorra Jubmel'iksi (puujumalaksi). Ne asetettiin johonkin kauniiseen paikkaan, mieluimmin ruohoiselle, kentälle järvien tai jokien rannoille, jossa harjoitettiin kalastusta tai riistan pyyntiä, mutta myöskin metsään, jossa asuttiin. Ne seisoivat alttarilla tai sen vieressä, missä semmoinen oli, ja niitä muodosti kärjistä teroitetut puutolpat tai kiinteät kannot, jotka olivat siten teroitetut, että ne milloin muistuttivat muinaislappalaislakkia, milloin taas päätä ja kasvoja. Joskuspa nähtiin niissä, jos ne nimittäin olivat Tiermeksen kuvia, piikiviä ja tulirautoja, jopa vasarakin. Edelliset kuvasivat tulta ja jälkimäinen jumalan musertavaa voimaa.