Mutta vaikka lappalaisten nautinto-oikeutta olikin suojeltava, ei sittenkään voitu välttää riitoja niiden ja uutisasukkaiden välillä, sillä heidän etunsa olivat jyrkästi ristiriitaiset. Kyllä riitoja ilmaantuikin ei ainoastaan kalastuksen ja metsästyksen, vaan laitumienkin tähden. Missä uutisasukkaat tapasivat sopivia paikkoja asustamiselle, sinne he jäivät, pyysivät ja saivat ne ilman vaikeutta tarkastetuiksi itselleen uutisasunnoiksi, sillä siinä lappalaisen nautinto-oikeus ei paljoa painanut. Siksi jaloja kuitenkin oltiin, että ohjesäännössä Lapinvoudeille vuodelta 1760 heitä käskettiin pitämään silmällä "ettei ketään lappalaista karkoiteta jäkälälaitumilta, nevoilta ja vuorilta, jotka ovat ainoastaan hänen poroillensa vaan ei uutisasukkaalle hyödyksi". Jos lappalaisen naapuruus kävi uutisasukkaalle kiusalliseksi, saattoi tapahtua, että tämä karkoitti hänet, sytyttämällä metsän palamaan ja siten hävittämällä jäkälämaat.
Lappalaisten laitumet supistuivat tietysti siitäkin, että myös uutisasukas piti poroja ja, paitsi niitä, vielä karjaakin. Hän vaati lisäksi oikeutta kalastamiseen vesistöissä ja metsästykseen. Niinpä Sodankylän lappalaiset v. 1701 valittivat, että vaikka lappalaisille oli luvattu suojella heidän nautinto-oikeuttansa, talonpojat sittenkin ovat käyttäneet monia järviä kalastukseen, joten lappalaiset ovat joutuneet suureen köyhyyteen; ja jos majavanpyyntikin annetaan uutisasukkaille, niin lappalaisille, joiden luku on suuresti lisääntynyt, mutta jotka eivät osaa viljellä peltoja ja niittyjä, ei jää mitään, josta voisivat elää ja verojaan suorittaa.
Kun siten lappalaisia ahdistettiin yhä kauvemmaksi pohjoiseen, siirtyi osa heistä Jäämeren rannoille, toiset etsivät vielä vapaita erämaita, ja toiset taas lähtivät kerjäläisinä etelään, joten vihdoin eteläiseen Lappiin jäivät ainoastaan ne lappalaiset, jotka luopuivat elantotavastaan ja ryhtyivät, uutisasukasten esimerkkiä noudattaen, maanviljelykseen ja karjanhoitoon. Kovina nälkävuosina 1695, 1696 ja 1697 kuoli sitäpaitsi sekä uutisasukkaita että lappalaisia nälkään.
En ota ratkaistavakseni, ovatko nämä lakkaamattomat anastukset ja lappalaisten ahdistaminen äärimmäiseen pohjoiseen olleet tai ovatko vasta olevat hyödyksi sille, mitä niillä on tarkoitettu. Pysykäämme siis yksinomaan tosiasioissa ja sillä alueella, jota nykyään pidetään Lapinmaana. Silloin näemme, että lappalaiset paimentolaiskansana ensin katosivat Kuusamosta. Niistä 89:stä perheestä, jotka v. 1718 siellä asuivat, ei ollut lappalaisia muuta kuin 10. Vuonna 1760 ei enää ollut ainoatakaan. Lappalaiset olivat täältä joko siirtyneet pois tai ruvenneet maanviljelijöiksi.
Samoin on käynyt Sodankylässä ja Kittilässä. Ja varsinaisia lappalaisia, niinkuin mainitsimme, ei tähän aikaan enään vakinaisesti tavata muualla kuin Utsjoella, Inarissa ja vähässä määrässä Enontekiäisissä.
2. Lappalaisten muinaisuskonto.
Jokaisen kansan alkuperäiseen uskonnolliseen käsitykseen ovat valtavasti vaikuttaneet ne luonnonsuhteet, joissa kansa on elänyt. Sen on tehnyt sekä ilmanala siinä maassa, jossa se on alkunsa saanut, että myös maan maantieteellinen asema ja muodostus, sen suurempi tai niukempi hedelmällisyys ja muut yleiset olot.
Luonnostaan rikkaissa maissa voivat ihmiset jo alussa asua suuremmissa ryhmissä. Yhteiselämä antaa voimaa ja maan anteliaisuus rikastuttaa kansaa, joka rikkautensa ilmaisee runsaasti varustetuilla temppeleillä, kallisarvoisilla jumalankuvilla, jumalanpalveluksen ulkonaisella komeudella ja monilla siihen liittyvillä laitoksilla. Kehitys sekä aineellisissa että henkisissä oloissa edistyy verrattain ripeästi.
Ainoastaan vaivaloisesti syntyy ja muodostuu kaikki pohjan perillä, semminkin asutun maan viimeisissä äärissä, sumeassa ja kylmässä Lapissa, jossa ei ollut mitään yksityisomaisuutta ennenkuin lappalainen kesytti poron; jossa kalastus ja metsästys aina viime aikoihin saakka ovat olleet ainoat keinot ihmisen elämän mahdollisuudelle; jossa siitä syystä ihmisten oli pakko elää toisistaan kaukana olevissa kodissa; jossa maaperän hedelmättömyys ja ilmanalan ankaruus laajoilla aloilla estää kaiken kasvullisuuden; jossa vallitsee suurimmaksi osaksi talvi ja jossa sentähden ikuinen jää peittää korkeimmat vuorenhuiput ja pysyy nevoilla ja soillakin monessa paikassa sulamatta; jossa siis, kuten Ovidius laulaa: Lumi vallitsee eikä aurinko eikä sade sen valtaa katkaise, kun pohjatuuli sitä tukee ja tekee sen pysyväiseksi.
Pakotettuna elämään moisissa ulkonaisissa oloissa, erillänsä muusta maailmasta ja vertaisistaan, ihminen kutistuu ja käy tylyksi. Niissä oloissa ei edisty tiedoissa, ei luoda kaunotaiteita eikä kehity hienostunut makuaisti. Sillä ne pakoittavat mielikuvituksen vaikenemaan, tylsistävät ajatusta, joka kääntyy sisäänpäin, ja ehkäisevät ihmisen sielullista ja ruumiillistakin kehitystä.