Vallinneet olot ovat siten pakottaneet Lappalaiset siirtymään perimpään pohjolaan, hallittuansa muinoin ei ainoastaan niitä alueita, joita vielä Lapiksi mainitaan, vaikka niiden suurimmalla osalla jo asuukin vierasrotuisia kansoja, vaan vielä lisäksi laajoja aloja niiden eteläpuolella Norjassa, Ruotsissa, Suomessa ja Venäjällä. Siten on Suomen Lapissa tähän aikaan ainoastaan Utsjoki yksinomaan lappalaisten kotipaikkana, sillä heihin ovat sulautuneet sinne siirtyneet suomalaiset ja norjalaiset.

Yhä vieläkin lappalaiset pitävät suomalaisia, joista he erosivat vasta viimemainittujen alkaessa maanviljelystä harjoittaa, heimolaisinaan. Eivätkä läheisyydessä asuvat suomalaisetkaan tahdo tätä heimolaisuutta kieltää. Siirto toisesta kansallisuudesta toiseen käykin hyvin helposti. Vielä nähdään melkein vuosittain lappalaisten asettuvan maanviljelijöiksi. He muuttavat silloin pukua ja tapoja, jopa kieltäkin. On jo vaikeata erottaa näiden lapsenlapsia todellisista suomalaisista, ellei vedota historiallisiin lähteisiin. Niinpä ovat esim. monet talonpojat, jotka asuvat Simon ja Livon jokilatvoilla Pudasjärvellä ja Kemissä, lappalaista alkuperää. Sama on laita Kuusamossa ja Sodankylässä, jopa useimmissa Suomen pohjoisissa pitäjissäkin. Toiselta puolen tavataan ei vain Utsjoella vaan useissa muissakin Lapin pitäjissä lappalaisia, jotka polveutuvat suomalaisista, mutta ovat jo kansallisuudeltaan lappalaistuneet siihen määrään, että sen, jolla ei ole tarkkaa silmää siinä suhteessa, on vaikea havaita heidän vierasta alkuperäänsä.

Muinoin ovat lappalaiset olleet useille vihollisten hyökkäyksille alttiit. Niin oli semminkin Kemin Lapin asukasten laita. Sillä nämä hyökkäykset tulivat aina idästäpäin. Kuitenkin kerrotaan Kemijärvellä, joka vanhaan aikaan myös oli Kemin Lappia, että ruotsalaiset jo ammoisina aikoina hävittivät siellä kaksi suurta lappalaiskylää, Riuhtalan ja Termuslahden.

Venäläisiä ja karjalaisia vastaan on epälukuisia kertoja taisteltu. Kummaltakin puolen tehtiin alituisia rosvoretkiä. Murhattiin, ryöstettiin ja poltettiin silloin kaikki, mitä käsiin saatiin. Niinpä sanotaan ryöstävän joukon murhanneen "Sompion kardossa" kaikki ne Sompion kylän asukkaat, jotka pakolaisina tavattiin. Mutta kyllä tiedetään kertoa myös Lappalaisten voitoista. Etenkin eräs johtaja Lavrekadsh, suomeksi Laurikainen, neuvokkuudellaan ja urhoollisuudellaan tuotti suuria tappioita karjalaisille.

Lappalaiset ovat nyt jo varsin harvalukuiset. Elinkeinonsa mukaan heitä sanotaan poro-, kalastaja-, metsä- ja paimentolais-lappalaisiksi. Ensinmainitut elävät poronhoidolla, vaeltaen laumojensa kanssa, ja kalastajalappalaiset kalastuksella. Metsälappalaisten elinkeinona on, paitsi metsästystä ja kalastusta, heidän verrattain vähälukuiset poronsa, joita he talvisaikana pitävät kotipaikoillaan, mutta suvisin jättävät oman onnensa nojaan, koska metsälappalainen ei vaella kauvas, eikä hän siis voi seurata porolaumaansa. Paimentolaislappalaiset hankkivat elatuksensa paimentamalla ja hoitamalla tilallisten poroja, vaikka heillä joskus on omiakin.

Poro- ja kalastajalappalaisia tavataan tähän aikaan ainoastaan
Utsjoella, Inarissa ja Enontekiäisissä. Metsälappalaisia löytyy
ainoastaan viimemainitussa pitäjässä, ja sielläkin on niitä vähän.
Ei ole suuri Paimentolaislappalaistenkaan luku. Niitä tavataan
Enontekiäsissä, Sodankylässä ja Kittilässä.

Mitaltaan lappalaiset eivät ole varsin niin kookkaita kuin siirtolaiset. Heidän ruumiinrakennuksensa on melkoista keveämpi ja notkeampi. Kalastajalappalaisia kookkaammat ovat porolappalaiset.

Siirtolaisen ruumiinvoimatkin ovat suuremmat kuin lappalaisen, ja edellinen jaksaa kantaa melkoista suurempia taakkoja kuin jälkimäinen, mutta hän ei silti astu yhtä monta penikulmaa päivässä kuin lappalainen.

Elämän laatuun ja tapoihin nähden on tietysti suuri erotus lappalaisten ja siirtolaisten välillä. Kun siis ajan pitkään maanviljelys ja varsinainen karjanhoito kehittyivät jollakin paikkakunnalla, ryhtyivät lappalaisetkin niitä harjottamaan tai siirtyivät kaukaisempiin paikkoihin, jatkaaksensa siellä entisiä lappalaisia elämäntapojansa. Siten ahdistettiin ne, jotka pysyivät lappalaisina, yhä edemmäksi pohjoiseen, sillä lappalainen poroineen ja maanviljelijä karjoineen eivät viihdy toistensa läheisyydessä. Maanviljelijät eivät ainoastaan hävitä porolaitumia, vaan he vähentävät metsästyksenkin tuloja tai, kuten sanotaan maaherra Melchior Werenstedtin päätöksessä 22 p:ltä heinäkuuta 1638, "ne elämöivät heidän metsissään kaskea kaataen ja polttaen, jonka vuoksi metsänriista katoaa ja siten menetetään turkikset". Tämä tuhoaminen suomalaisten puolelta ei alkanut kuitenkaan sillä, että he vakituisesti asettuivat asumaan lappalaisten alueelle. Ilmeisesti nuo suomalaiset siellä aluksi harjoittivat metsästystä ja kalastusta ainoastaan vissinä vuoden aikoina, mutta sen kautta he kuitenkin väittivät saaneensa nautinto-oikeuden anastamillaan alueilla. Mutta mikä lieneekään ensin aiheuttanut pohjalaisten asettumisen tänne pohjanperille, etenkin Kemijärvelle ja Kuusamoon, eivät kuitenkaan siirtymiset olleet monilukuisia ennenkuin ilmestyi julistuskirja syyskuun 3 p:ltä 1695 Lapin asustamisesta, jolla laskettiin pysyväinen pohja maanviljelyksen laajentamiselle sinne, mitä siihen aikaan vielä sanottiin varsinaiseksi Lapiksi. Ansio siitä on etupäässä tunnustettava kuningas Kaarlo Yhdennelletoista.

Suomalaisia ja ruotsalaisia oli kyllä jo tätä ennenkin, julistuskirjalla 27 p. Syysk. 1673, kehotettu muuttamaan Lappiin, jotta siellä asukasluku lisääntyisi, ja haltuunsa ottamaan autiota ja käyttämätöntä maata sekä raivaamaan pelloiksi, niityiksi ja laitumiksi sen maaperän, jota lappalaiset elantotapansa mukaan eivät voineet hyödykseen käyttää; ja sen ohessa heitä kehoitettiin hankkimaan itselleen elatuksenapua metsistä, joista ja järvistä, kuitenkaan loukkaamatta lappalaisten nautinto-oikeutta heille tarpeellisiin maa-alueisiin. Mutta julistuskirjassa vuodelta 1673 ei vielä puhuta varsinaisesta maanviljelyksestä. Sitä kosketellaan nimenomaan vasta julistuksessa syyskuun 3 p:ltä 1695, jossa yleensä viljelysharrastus ilmenee selvemmin kuin ensinmainitussa.