Tämä yritys sai minut pelkäämään vastaisia matkoja ja pysyin kotona joulukuun keskivaiheille saakka, jolloin pappi tavallisesti matkustaa Inariin. Päivällisaikana istuuduin pulkkaan ja saavuin samana päivänä Mierasjärven kotaan, jonne oli 60 virstaa. Sieltä toivoin silloisella hyvällä kelillä saapuvani seuraavana iltana Inariin. Lähdimmekin matkaan klo 2 aamulla, mutta pitkälle emme päässeet ennenkun kyytimies ilmotti, että rajuilma raivosi tuntureilla, jonka vuoksi olisi parasta odottaa sen loppumista. Aavistamatta sen voimaa vaadin matkan jatkamista, mutta pian tuli niin ankara lumipyry, että töin tuskin löysimme takasin majapaikkaamme, jossa voitelimme haavottuneet kasvomme rasvalla. Kaksi vuorokautta täytyi meidän viipyä täällä ennenkuin rajuilma salli meidän jatkaa matkaamme tunturien poikki.

Inarissa viivyin kaksi viikkoa. Joulun viidentenä päivänä lähdin sieltä paluumatkalle ja saavuin Utsjoelle joulukuun viimeisenä päivänä. Rahvas oli jo koolla seuraavan päivän jumalanpalvelusta varten. Illan loppupuoli kului pakinoidessa. Niistä lukemattomista tähdistä, jotka tuikkivat kirkkaalta taivaalta, ennustettiin hyvää muurainsatoa ensi vuonna. Pidettyämme iltarukouksen erosimme. Muistellessani kohtaloltani Lapissa nukahdin, ja siten oli ensimäinen vuosi sielläolostani loppunut.

Kuluneen vuoden viimeisen illan olin viettänyt hiljaisissa mietteissä, iloisessa nöyryydessä ja luottamuksessa kaitselmukseen. Hilpeällä mielellä heräsin virkistävästä unesta ja tervehdin uutta vuotta rukouksella että toinenkin vuoteni Lapissa loppuisi yhtä onnellisesti kuin ensimäinen oli loppunut. Nyt astui sisään kirkonisäntä Samuli Matinpoika Laiti toivottaen minulle sydämmellisesti samaa mitä olin hartaudessa anonut. Laiti oli yleisesti arvossa pidetty ukko, jonka ulkonäkökin herätti kunnioitusta. En tahtonut tuntoakaan tuota varsin tuttua vanhusta, niin komeaksi hän oli varustautunut juhlan kunniaksi. Pitkä parta oli leikattu, kalju pää oli peitetty valetukalla, jonka Laiti 1781 oli saanut lahjaksi rakkaalta rippi-isältään, kirkkoherra Högmanilta, ja pitkä uusi peurannahkainen turkki oli hänen yllään. Hän jatkoi: "Olette kuudes kirkkoherra, jota palvelen. Minun ikäisenäni voi sanoa kuten patriarkka Jaakop sanoi Faraolle: "Vähä ja paha on minun elämäni aika, eikä se ulotu minun isäini kulkemisen aikaan. Siunaan teitä niinkuin Jaakop siunasi Faraota. Minä kallistun jo hautaan ja vuosien ja vaivain väsyttämänä haluan lepoon. Suokoon Jumala, ettei minun tarvitsisi nähdä teidän seuraajaanne kirkkoherran virassa, ja että te, kun olen vaeltajasauvani jättänyt, saisitte heittää multaa vanhuksen ruumiille ja lukea hänelle viimeisen siunauksen. Laiti oli kestänyt monta onnettomuutta, mutta enimmin hän suri kahden pienokaisensa kuolemaa. Se tapahtui 1799, kun hän perheineen seurasi porolappalaisia opettaen heidän lapsiaan. Äkkinäinen tulva, jonka aiheutti Tenojoessa patoutuneet jäät, vei muassaan hänen vasta rakennetun mökkinsä ja sen mukana molemmat lapset, jotka hukkuivat. (Tarkemmin kerron tästä tapauksesta vastedes.)

Tuo hyvä kirkonisäntä ei ollut vielä lopettanut puhettansa, joka oli täynnä raamatunlauseita ja kuvauksia, kun naapurinvaimo, leski Ella Helander ja hänen kanssaan lukkari Juuso Pietarinpoika, hänkin vanha ja seurakunnassa arvossa pidetty, saapuivat kumpikin toivottamaan minulle hyvää uutta vuotta. Viimemainittu ilmoitti lapsenkasteen suoritettavaksi, joka heti tapahtuikin. Sitten toinen tervehdyskäynti seurasi toistaan lukuisasti kokoontuneen rahvaan puolelta. Joukossa oli myös monta Norjan lappalaista. Jokainen tahtoi paapa puorastet (tervehtää pappia).

Kello kymmenen ajoissa soitettiin toisen kerran kirkkoon. Se oli lähtömerkki. Kokoontunut väki kulki hitaasti ja järjestyksessä, vaivoin kahlaten syvässä lumessa, kirkkoon päin, joka on noin 150 syltä pappilasta. Nyt oli koossa lukuisa ja kirjava joukko kumpaakin sukupuolta, vanhoja ja nuoria. Äidit kantoivat pieniä lapsiaan lappalaiskehdoissa. Astuessaan temppeliin rahvas pysähtyi avaraan sakaristoon; vanhan tavan mukaan lukkari täällä piti rukouksen lapinkielellä valmistuksena jumalanpalvelukseen kirkossa. Seurakunnassa ilmeni silloin syvä ja liikuttava hartaus. Sitten astuttiin varsinaiseen kirkkoon ja asetuttiin paikoilleen. Astuin alttarille ja aloin toimituksen. Laulussa epämieluiset ja terävät äänet häiritsivät nuottia, ja lappalais-murrevivahdukset suomalaisissa sanoissa vaivasivat korvaa, vaikka lukkari kyllä harjaantuneella äänellä ja puhtaalla suomenkielellä suoritti tehtävänsä. Alttaripalveluksen päätyttyä nousin saarnastuoliin. Kirkonisäntä Laiti oli pyytänyt ja saanut lupaukseni tulkita Lapinkielellä saarnani niinkuin joskus oli tapahtunut edeltäjienikin aikana. Hän nousi nyt suorittaaksensa tehtävänsä ja asettui ensi rivin penkin korvalle, jonka ohi ainoa käytävä kirkossa viepi kuoriin. Lukiessani saarnarukousta tuo patriarkkaalinen vanhus seisoo liikkumattomana silmät minuun kiinnitettyinä. Saarnan alkusanat olivat: Katso, nyt on otollinen aika! Katso, nyt on autuuden päivä. Ja heti kun olin sanat lausunut kuului tämä lauselma Laidin miehekkäällä äänellä lapiksi: Katsa, de tal lā täkkolas aigge! de tal lā aivdogas vuoda peivve! Siten kirkonisäntä lauselma lauselmalta käänsi koko saarnani, noudattaen tarkoin nousua tai laskua äänessäni ja liikkeitäni. Koko seurakunta vuodatti kyyneleitä, ja se aiheutui pääasiallisesti siitä liikuttavasta lämmöstä, jolla Laiti vuodatti taivaalliset totuudet kuulijain sydämiin. Kun luettiin Isä meidän, polvistui hän kääntyneenä seurakuntaan päin, ja kaikki tekivät samoin. Jumalanpalveluksen loputtua poistui kansa kirkosta hitain askelin ja riveissä, samoin kuin se oli sinne tullutkin. Palattuamme pappilaan rahvas pysähtyi puoliympyrään asumuksen portaitten eteen, sydämellisesti kiittäen saarnasta, ja etenkin siitä, että Laiti oli saanut heidän kielelleen tulkita Jumalan sanaa.

Kokoontuneista seurakuntalaisista oleskeli suurin osa kirkolla seuraavat seitsemän päivää, ja Loppiaiseksi saapui uusia tulokkaita, osaksi Utsjoelta, osaksi Norjasta. Sillä aikaa toimitettiin joka päivä yhteisiä aamu- ja iltarukouksia sekä katkismuskuulusteluja, ja muutama kerta täydellinen jumalanpalveluskin. Loppiaisen jälkeen poistui kansa. Tammikuun 27 p:nä oli taas koossa melkoinen joukko, mutta saman kuun 28 p:nä vain 7 henkeä.

II

Suomen Lapin asukkaat.

1. Johdatus.

Ei edes kylmässä pohjolassa lappalaisten onnistunut päästä yksin vallitsemaan eikä saavuttamaan rauhaa, jota he sieltä etsivät, eikä pelastumaan siitä sorrosta ja vääryydestä, joiden alta he tarujensa mukaan sinne pakenivat. Sielläkin he joutuivat monenlaisten vainojen alaisiksi, ja kovia koettelemuksia he saivat kokea, osaksi vihollisten hyökkäyksistä, osaksi Pirkkalaisten ja sittemmin ruunun kantomiestenkin puolelta. Tätä viimemainittua tunsivat etenkin ne, joiden onnettomuudekseen täytyi suorittaa veroja, ei ainoastaan yhdelle, vaan kahdelle, jopa kolmellekin valtakunnalle. Ja vihdoin he saivat kovaa kokea tunkeilevien uutisasukkaiden puolelta, jotka heille usein tekivät väkivaltaa ja vääryyttä, joita hallitus ei ollut tarkoittanut.