Utsjoen lappalaiset ovat enemmän paimentolaisia kuin inarilaiset, he ovat harjaantumattomampia lukemaan ja osaavat huonommin kuin heidän etelämpänä asuvat naapurinsa suomea, jonka käyttäminen oli uskonnonopetuksessa pakollinen. Huomattavia poikkeuksia tietysti löytyy. Inarilaiset, joilla on vain vähän poroja, asuvat talvisin samoissa, useimmiten puusta rakennetuissa mökeissä ja viettävät niissä jokseenkin toimetonta elämää. Porolappalaiset Utsjoella sitä vastoin muuttelevat siirrettäviä asuntojaan useasti viikossa yhä paimentaen laumojansa, ja kalastajat, jotka hirsien puutteessa talvisin asuvat turpeista kyhätyissä hökkeleissään, viettävät kesänsä kalastuspaikoissa jäämeren rannikolla. Kuitenkaan ei puutu Utsjoen lappalaisiltakaan virkeätä uskonnonoppimisen harrastusta, ja he käyvät usein ja hartaudella jumalanpalveluksissa. Heidän kirkkoveisuunsa on kuitenkin mitä huonoin eikä ole omiansa herättämään hartautta muissa. Yrittäen toinen toisensa ääntä voittamaan, muistuttaa heidän laulunsa virran pyörteissä taistelevaa ihmisen hätähuutoa. Sitävastoin inarilaiset ovat koraalilaulussa etevämmät kuin mikään rahvas, jonka olen kuullut laulavan, — seurauksena heidän ahkerista hartaustoimituksistaan kodeissa, jommoisia Utsjoella harvemmin sattuu, koska siellä kaikki perheenisät eivät, kuten Inarissa, lue saarnakirjasta sunnuntain saarnaa. Keskitalven aikaan saapuu Utsjokelaisia kirkkoon tavallisesti 10 — 12 henkeä, joka sunnuntai, milloin pastori ei ole matkustanut Inariin; ainoastaan joka kolmas sunnuntai he tulevat miehissä ja silloin jatkuvat toimitukset kaksi, kolme päivää. Kun joskus kesälläkin pidetään jumalanpalveluksia, ei niihin saavu kuin 7 — 8 henkeä, koska useimmat toukokuun alussa, karttaaksensa sääskiä ja hyönteisiä, lähtevät Jäämeren rannikolle. Ja jos paikalla sattuu olemaan norjalainen pappi, avustaa hän heitä papillisilla toimilla, kuten taas Norjan lappalaisetkin, jotka jäkälän puutteessa saapuvat Utsjoelle, siellä käyttävät pappia.

Lappalaisten yleinen siirtyminen suvella suo heidän kirkkoherralleenkin lomaa siihen aikaan oleskelemaan maan asutuimmissa seuduissa; eikä ollut kolmeenkymmeneen vuoteen ennen tuloani yksikään pappi kestänyt kesän viettoa Utsjoella, jonka alastomat vuoret ja kalliot jo ensi silmäyksellä synnyttävät synkän mielialan. Niiden jyrkänteistä ja rotkoista lumi usein kajostaa elokuussa, eikä jäät Utsjoen järvistä tavallisesti lähde ennenkuin heinäkuun alussa. Suvi on sittenkin täällä kuten muuallakin mieluisin vuodenaika, etenkin jos ei arastele sääskiä, jotka täällä miljoonittain ympäröivät ihmistä. Päivä ja yö ovat silloin yhtäläiset; ukkosta harvoin kuulee ja vielä harvemmin sattuu pitkällisiä sateita; mutta sittenkin täydellinen eristys maailmasta saattaa syvään synkkämielisyyteen, ja vaikkei varkaita ja rosvoja, paitsi kenties jotakin Vuoreijasta karannutta linnavankia, tarvitse pelätä, on tämä yksinäisyys kuitenkin kammottava ja synkkä, eivätkä sitä tunnetta vähennä ne sudet, joita öisin näkee ja kuulee, vaikkeivät ne täällä hyökkää edes koirienkaan kimppuun, arvattavasti sentähden, että ne porolaumoista saavat runsaasti elatusta.

Kesän aikana on papilla ani harvoin virantoimituksia. Sitä vuoden aikaa olenkin minä senvuoksi käyttänyt opintoihin, luonnontieteellisiin ja fysikaalisiin havaintoihin, kalastukseen ja metsästykseen. Mutta usein jo elokuussa hyönteiset häviävät, lunta sataa, katoaa, tulee uudestaan, ja kasvit kuihtuvat. Syyskuun alussa lehdet kellastuvat ja sen keskivaiheilla koivut ovat menettäneet kauneutensa. Lokakuun ensi päivinä revontulet alkavat näkyä, järvet jäätyvät, riekko ja kärppä pukeutuvat luonnon väreihin, ja Mantojärvikin, joka syvyytensä tähden kauvimmin antimillaan hyödyttää papin kyökkiä, jäätyy kuukauden loppupäivinä, jolloin tavallisesti on 20 — 30 asteen pakkanen. Selkeällä ilmalla aurinko vielä näkyy marraskuun 20 p:nä, mutta se onkin viimeinen kerta vuodessa. Päivät käyvät pimeiksi, yöt unettomiksi. Sittenkin elämä toisesta syystä käy mieluisemmaksi. Kun, näet, lappalaiset palaavat Norjasta, saa joka viikko nähdä ihmisiä ja puhutella heitä, ja heidän vähäpätöisetkin uutisensa, jotka supistuvat kertomuksiin kalastuksesta, tavarain hinnoista ja ostajista sekä vastaisista Ruijan suurkäräjäin jäsenistä, eivät ole näillä autioilla seuduilla viehätystään vailla.

Vähää ennen joulua posti saapuu Suomesta, tuoden ruununvoudin kantoluettelon ja yksityisiä kirjeitä, mitkä neljän, mitkä kymmenen kuukauden vanhoja. Mikä juhla! Useat seurakunnan jäsenet tulevat nyt kirkolle uutisia kuulemaan. Ensimäinen kysymys on: Onko maassa rauha? Elääkö keisari? Onko hän terve? Onko piispa terve? Ovatko kristityt rauhassa muhamettilaisilta ja pakanoilta? — Mutta tammikuun 25:nen ja 30:nen päivän vaiheilla, jolloin aurinko taas nousee taivaanrannan yli, on vieläkin suurempi juhla, jonka arvoa täysin käsittää yksin se, jolta sen suloinen näky on puuttunut enemmän kuin kaksi kuukautta. Mikä majesteettinen kauneus, kun sen ensimäiset, uudestaan näkyvät säteet kultaavat taivaanrannan reunaa! En ole koskaan kyyneleittä voinut nähdä tätä ilmiötä. Näitä kyyneleitä ei sovi oudoksua, jos kohta niitä osaksi saa vuotamaan myös maailmasta ja sivistyneiden ihmisten seurustelusta eristetty elämä, josta puuttuu monet mukavuudet, joita jollekin sivistysasteelle kohonnut ihminen jo pitää välttämättömyytenä. — Lappalaisetkin muinoin viettivät auringon palaamisen juhlaa.

Varmuudella täällä ei voida toivoa muuta syötävää kasvikunnasta kuin muuramia ja suolaheinää. Lauhkeampina suvina menestyvät nauriit ja retiisit, lauhkeimpina myös pinaatti. Jauhoja ja suoloja saadaan venäläisistä laivoista Jäämeren rannoilla. Lihaa ja kalaa on yllinkyllin, ja siirtomaatavaraa tuodaan joka tai joka toinen vuosi Oulusta 95 penikulman päästä. Tämän kirkkoherrakunnan nykyinen väkiluku ei ole 900 henkeä suurempi, mutta kun pinta-ala on 260 neliöpenikulmaa, niin se ei suinkaan vähässä määrässä lisää papillisen toimituksen vaikeuksia täällä.

Paitsi määrättyjä matkoja Inariin sattuu usein muita, kuten Outakoskelle, 80 virstaa Utsjoelta, Patsjoelle 250 v. ja Kyrön kylään 220 virstaa täältä, jonka tähden virkamatkojen pituus vuodessa tekee noin 2,000 virstaa, jolloin useimmasti saa viettää yöt hangella taivasalla, koska lappalaiskotia harvoin tapaa.

Palaan nyt kuvaamaan ensimmäistä vuottani Lapissa. Sittenkun papilliset toimitukset Utsjoella ja Inarissa olivat suoritetut, jättivät lappalaiset minulle jäähyväiset täksi talveksi huhtikuussa ja oleskelin sitten yksin pappilassa palvelijani kanssa. Yöt tulivat valoisammiksi ja sen ohessa heräsi toivoni kesän tulosta, jota kaipasin sitä enemmän, koska tullessani tuomani ruokavarat olivat lopussa. Jauhoja oli kyllä jo saapunut Norjasta, mutta minulla ei ollut paistinuunia. Jäätyneestä maasta en saanut savea, itse muuratakseni uunin, ja kun joskus halusin herkutella leivällä, täytyi vatkutettua taikinaa paistaa takan hiilillä tahi kypsentää rautapellillä. Maa alkoi paljastua paikoittain, riekot kisailivat nurkkien ympärillä ja lisäsivät vesilintujen melun ohessa unettomuuttani. Joka päivä tein pitkiä kävelymatkoja ympäristössä, jossa ei ollut teitä, ei polkua eikä asuntoa, jossa ei huomannut mitään viljelystä ja jossa alastomat vuoret ja kivilouhikot tuottivat kipua jalkoihin. Useissa kohdin oli sulava lumi muodostanut suuria puroja, jotka syöksyivät alas pilvenkorkuisilta vuorilta, jonkun päivän jälkeen taas kadotakseen. Voima, jolla ne sieltä tulivat, oli siksi kova, että ne vyörittivät rinteistä kiviä. Pehmeään maaperään muodostivat nämä syvänteitä, joissa pienet elävät syksyllä menettivät henkensä. Joskus kuului vuorilla vyöryvien lumikinosten pauhua. Tämä tapahtui kesäkuussa, jolloin aurinko keskiyölläkin jo oli 2 à 3 astetta taivaanrannan yläpuolella.

Pitkän aikaa oli jo erakkoelämätäni vaihtelutta kestänyt. Eräänä yönä, kun lintujen kova melu esti minua nukkumasta aina kello kahteen saakka aamulla, nousin liikkuakseni luonnon helmassa, jossa jo muutama ruohon korsi pistäytyi ylös maasta, ja kuullakseni likeisen vuoren juurella lintujen laulua, jota kesti läpi vuorokauden, ellei rajuilma sitä estänyt. Akkunastani huomasin silloin kaksi hanhea, ja ne saivat minut ajattelemaan ruoka-aittaani, joka oli kokonaan tyhjä. Toinen hanhista kaatui pyssynlaukauksesta etehisestäni, ja rientäessäni sitä ottamaan näin savua kirkon likellä siaitsevasta lappalaiskodasta. Ainoastaan se, jolta kaikkinainen ihmisseura on puuttunut, saattaa käsittää iloni nähdessäni tämän varman todistuksen ihmisten läsnäolosta. Riensin kotaan ja tapasin siellä naapurivaimon, joka, jäätyään yksin omaistensa lähtiessä Jäämeren rannalle kalastamaan, oli tänne paennut kahden lehmänsä kanssa uhkaavaa nälänhätää välttääkseen ja nyt huvitti minua kertomuksillaan ennen minua täällä olleista papeista sekä kestitsi minua lehmiensä maidolla. Parasta mitä minulla oli — viinaa ja kuivattua lihaa — leipää ei ollut — pantiin pöydälle tervetulleelle vieraalle, ja hän korvasi vieraanvaraisuuteni lahjoittamalla minulle riekkoja, joita hän pyysi ansoilla, houkutellen heitä niihin matkimalla heidän ääntään.

Juhannus-aikaan alkoi lohenpyynti. Pappilan kalastuspaikka 3/4 penikulman päässä tuotti minulle jokapäiväistä työtä, ja aika kului vähitellen, kunnes heinäkuun loppu palautti muistiini lupaukseni toimittaa elokuun aikana papillisia tehtäviä Inarin seurakunnassa. Suvitie sinne käy halki nevojen ja rämeiden 220 virstaa, mutta kun tienopasta ei saatu, täytyi minun ryhtyä toiseen keinoon ja päätin kulkea alas Varankivuonoon Tenojokea pitkin ja sitten ylös Patsjokea Inarinjärvelle. Lähdin heinäkuun 31 p:nä, mutta en saapunut Inariin ennenkuin vasta elokuun 27 p:nä. Viivytys ei aiheutunut matkan pituudesta, vaan niistä tavattomista vaikeuksista ja esteistä, joita läheisyydessä asuvat Venäjän lappalaiset saivat aikaan matkallani Patsjokea myöten, jota venematkaa ei kukaan silloin vielä ollut tehnyt. Matkalla näki yleensä kivisiä ja hedelmättömiä rantoja ja matkan ikävyyttä lisäsi sekin, että meidän täytyi viimeisenä viikkona syödä paljasta kalaa, jota pyysimme omilla verkoillamme. Olimme onnellisia jos saimme rannoilla kootuiksi joitakuita sipuli- ja suolaruohoja yksitoikkoisen ruuan höysteeksi. — Oleskeltuani kahdeksan päivää Kyrön kylässä ja Inarissa, lähdin paluumatkalle, ensiksi jalkaisin 10 penikulmaa Jorgastakin kalastuspaikalle, sieltä 17 penikulmaa veneellä pitkin Inarin- ja Tenojokea. Syyskuun 10 p:nä olin taas kotona, kuljettuani 72 penikulmaa.

Lappalaiset eivät vielä olleet palanneet Jäämeren rannoilta. Kolmen viikon aikana en nähnyt yhtään ihmistä, eikä Mikonpäivänäkään, jolloin jumalanpalvelus pidettiin, saapunut kuin toistakymmentä henkeä. Lunta oli jo maassa; lyhyet päivät tiesivät vastaista pitkää pimeyttä ja jääsohjoa näkyi joessa. Kolmen viikon kuluttua lappalaiset osaksi palasivat, ja Pyhäinmiesten päivänä heitä oli jo 23 kirkossa. Rippikoulu alkoi ja työni lisääntyi. Sitä keskeytti ainoastaan käynti nimismiehen luona, joka asui kahden penikulman päässä. Yksin kulkien tuntemattomissa seuduissa, olin sillä matkalla vähällä menettää henkeni.