— Rakas Janne, sinä minun nuoruuteni hempeimmän ajan leikkitoveri, minä rukoilen sinua, älä vie minua sinne, sanoi Matti. Anna minun mennä talliin tai navettaan tai sikopahnoille nukkumaan, mutta älä vie minua Miinan viereen, älä vie!
Matin äänessä oli sellainen armoa rukoileva sävy, että Jannen mieli oli jo lauhtumaisillaan ja hän olisi antanut miehen tehdä ihan niinkuin itse halusi, ellei hänen kaunis kunniansa olisi ollut vaarassa.
— Et sinä nyt pääse yhtään minnekään, sanoi Janne. Tupaan sinun täytyy tulla. Ja puhu sitten Miinalle. Minä olen häntä jo kyllä valmistellut. Ei hän kovasti kummastu, kun sinä puheesi tulvan päästät valloilleen.
— Minkätähden minua tällä tavalla vainotaan, ruikutti Matti. Antakaa minun yksinäni pitää selkäni ja saunani, Miinani ja piinani. Mitä se teihin kuuluu? Minähän sen kaiken kärsin ettekä te.
— Kyllä tämä asia muihinkin koskee, vakuutti Janne. Koko miessuvun kunnia on tässä kysymyksessä.
— Mikä miessuvun esitaistelija minä nyt sitten yhtäkkiä olen, sanoi Matti. Eihän minua tähän asti ole aina edes oikeana miehenä pidettykään. Mistä tämä suuri edesvastuu nyt tulee, joka minun selkääni sälytetään? Ja samapa se, mitä Miina miessuvusta ajattelee, hyvää tai pahaa. Hän on ottanut minut, eikä toista ota enää. Sen minä niin visusti tiedän.
— Älä siinä suotta jupata, sanoi Janne ja alkoi raahata Mattia tupaa kohden. Puhu sitten, kun sinne sisälle pääset.
Turhaan Matti rukoili. Janne piti lujasti saaliistaan kiinni ja veti häntä yhä lähemmäksi tupaa kohden. Mutta kun portaitten eteen tultiin, niin siinä Matti teki tuiman tenän, niin tuiman, että oli aivan vähällä päästä Jannen käsistä pakoon. Janne siinä melusi, ja naisväki ryntäsi tuvasta katsomaan, mikä oli hätänä.
Kun Janne näki Miinan ja Pauliinan sekä Eevastiinan heidän takanaan seisovan tuvan portailla, niin hän tuumi:
— Jollei totuudella pääse siihen, mihin tahtoo, niin pääsee kai valheella.