Aakusti rykäisi, vilkaisi saappaisiinsa, jotka hänen tamineissaan olivat se ainoa kohta, mikä ei ollut tullut tarkan pyyhkimisen ja harjaamisen esineeksi ennen pappilaan tuloa.
— Niin, sitähän se olisi.
Hänen ruskettunut naamansa tuli vielä hitusen tummemmaksi, ja otsa, joka lakin alla oli pysynyt vaaleana, leimahti tulipunaiseksi, jotta pellavainen, joka taholle haapparoiva tukka näytti entistäänkin pellavankarvaisemmalta.
— Mitäs morsian tähän sanoo? kysyi kirkkoherra ja, ottaen varovaisesti peukalon ja keskisormen väliin sikaarinpätkän suustaan, katsoi Emmaan.
— Kun Aakusti niin tahtoo, niin tahdonhan minäkin, vastasi Emma.
— Niin, niin, nuorenahan naimisiin on mentävä, sanoi kirkkoherra. Silloin molemmat tasoittuvat toistensa luonteista. Vanhempana naimisiin mennessä, kun molemmat jo elämän kovassa myllerryksessä ovat tulleet valmiiksi höylätyiksi, ei aviollinen mukaantuminen ole helppoa. Silloin on yhdessäolo iankaikkista kihnuttamista, riidanräiskettä ja pahaa pärinää.
— Kai se niin on, sanoi Aakusti ymmärtämättä laisinkaan, mitä kirkkoherra tällä puheellaan tarkoitti. Kai herra kirkkoherra sen asian parhaiten itse tietää.
Vasta ikämiehenä oli kirkkoherra mennyt naimisiin ja tunsi siis avioliiton kireän puolen erinomaisen hyvin. Kuullessaan Aakustin vastauksen katsoi hän terävästi mieheen. Mutta kun hän näki hänen yksitotisen naamansa, hänen kirkkaat, siniset silmänsä, vakavan suun, jonka ylähuulessa oli vaalea, heikko parranalku, niin hän huomasi, että mies ei ollut ymmärtänyt, mitä hän sanoi. Aakustista hänen katseensa siirtyi Emmaan, joka taatipuvussaan seisoi sulhasensa rinnalla.
— Ei tuolla Aakustilla mikään huono maku ole naista valitessaan, ajatteli kirkkoherra. Mutta kovin pian Emmakin on muodostunut. Joka paikka on niin koreasti sisältäpäin pullistunut.
Ja kirkkoherra katseli Emman tasapiirteisiä kasvoja, joita päivän laikolliseksi polttama, vaalea tukka rajoitti.