— Mikä hätä?
— Murha.
— No sitten! sanoi mies ja raapaisi ohjaksien perällä oikein tuntuvasti hevostaan, joka läksi täyttä laukkaa menemään eteenpäin, niin että rattaat keikkuivat sinne ja tänne.
Kun he olivat vähän matkaa päässeet, niin mies kääntyi Janneen päin ja kysyi:
— Joko se murha on ollut?
— Ei ole, mutta tapahtuu kohta!
— No sitten mennään oikein kruunun kyytiä, sanoi mies ja löi taas hevostaan.
Kiivasta oli ajo, kaikki vastaantulevat väistivät jo kaukaa nähdessään heidät. Janne oli mietteisiinsä vaipuneena. Jota kauemmaksi tultiin, sitä varmempi oli hän siitä, että Syrjälässä vielä jotain kamalaa sinä iltana tapahtui. Vaikka hän näin syvästi mietiskelikin, niin ei häneltä jäänyt huomaamatta, että kaikki vastaantulijat katsoivat pitkään häneen. Janne tervehti jokaista, sillä jokaisenhan hän tunsi, mutta kukaan ei vastannut. Jokainen kääntyi poispäin.
— Mikä noita ihmisiä riivaa, ajatteli Janne, kun ne eivät minua tunne. Olenko minä mikään käärme, joka olen niin nahkaani muuttanut, ettei minussa enää ole samaa muotoa jälellä? Tässä on takana jotain! Varmaankin on kirkonkylän kauppias, se kaupungista tullut, taas levittänyt jotain kamalia juttuja minusta. Kyllä minä sen miehen tunnen, sillä on huono sisu. Arvaahan sen. Hän kerskaili kerran kahdenkertaisella kirjanpidollaan, mutta minä sanoin siihen, että se oli sellainen kirjanpito, josta ei koskaan tietänyt, milloin kauppias oli vararikon partaalla, milloin ei. Siitä hän suuttui. Mutta odotahan, kun minä pääsen sinun eteesi taas ja näytän sinulle oikein tuntuvasti, millaista se kaupanteko ennen vanhaan oli.
Näin sai tämä asia hetkiseksi Jannen mielen kääntymään pois matkan tarkoituksesta. Mutta kun Syrjälän talo alkoi näkyä, silloin hän muisti taas, mitä varten oli rattaille kiivennyt.