— Olen. Se tahtoo sanoa, että sotaa on monenlaista. Sitä sotaa, jota käydään kanuunoilla, ja sitä, jota käydään sanoilla. Molemmat ovat yhtä vaikeita ja vaarallisia. Minä olen ollut tuollaisessa sanasodassa. Minä en häpeä puhua siitä, sillä minä sain siinä voiton. Jollen minä olisi ryhtynyt asiaan ja pannut alttiiksi kaikkea, niin eivät Aakusti ja Emma nyt olisi yhdessä. Enkä minä pannut tässä asiassa vaaraan ainoastaan omaa asemaani, omaa arvoani, vaan henkenikin. Niin juuri, minä panin henkenikin vaaraan. Minä olin hukkumaisillani järveen. Minä tulin vasta viimeisessä hetkessä pelastetuksi. Mutta se on niin pitkä juttu, ettei siitä ennätä nyt puhua. Pääasia on se, että Aakusti ja Emma saivat toisensa.
— Oliko se siihen aikaan, kun Aakusti kuuluu uittaneen kauppiasta? kysyi Topias.
— Kuka sinulle sellaista on kertonut? ärähti Janne. Se on suorastaan hävytöntä panettelua, tosiasioitten vääristämistä. Sano paikalla, kuka sinulle sellaista on kertonut, ja minä panen sellaisen miehen niin moneen mutkaan, että hänen sielunsa ei enää tiedä, kuinka päin ruumiissa ottaa asunnon. Vai minua olisi uitettu? Minä kun menin aivan vapaasta tahdosta veteen, jotta Aakusti ei tekisi mitään pahaa omalle itselleen. Top, Rusko, mitä sinne ojiin menet, pysy tiellä! Sano, Topias, heti paikalla, kuka sinulle on kertonut sellaisia. Ei se voi olla mikään järki-ihminen, vaan on ties millainen löylynlyömä.
— Se maalarihan minulle siitä kertoi.
— Mikä maalari?
— Joka oli Syrjälässä silloin, kun me siellä kävimme.
— En minä nähnyt siellä mitään maalaria.
— Oli siellä tuvan puolella maalari. Humalassa se mies oli, sanoi alkavansa kaiken ensin sillä.
— Nyt minä tunnen. Se on ollut Ylänen, ihan varmasti Ylänen. Kyllä minä sen miehen tunnen. Vai se mies minusta sellaisia juttuja kertoo. Odotahan, kun tulee kerran minunkin vuoroni. Kyllä minä näytän, millä tavoin ihmisen sielua maalataan. Sinä, Topias, et tietysti uskonut sanaakaan siitä, mitä hän sanoi.
— Mitäs minä tiesin uskoa sitä tai tätä, kun en ollut nähnyt mitään, vastasi Topias.