Jää hyvästi.
Muista joskus minua.
Minä rakastan sinua, olen sinua aina rakastava ja aina oleva onneton.
Jää hyvästi.
Ystäväsi Ugo.
———lle.
1799.
Kello viisi. — Minä matkustan pois, katkeruus sydämessäni ja tietäen, etten koskaan enää näe teitä. — Toivon, että tuo taivaallinen nainen ei ole minulle suutuksissaan, ja että Isabellan sääli seuraa onnetonta siihen kurjuuteen, joka häntä ehkä odottaa. Kuinka voisivat tuskani löytää lievitystä maassa, jossa en voi häntä nähdä enkä kuulla hänen ääntään? Ainoana tehtävänäni tulee olemaan itkien häntä muistella… vaikka olenkin hänet toivottomasti kadottanut.
Vaikka palaisinkin Firenzeen, niin ei minulla olisi rohkeutta häntä kohdata? Ei, ei, tahdon mieluummin kuolla, kuin saatan kyyneleenkään valumaan hänen silmistään. — Olen vain ollut niin varomaton, että olen sinulle tunnustanut intohimoni ja sanonut sinulle… Oi, minun rakas ystävättäreni! Kyynelsilmin rukoilen sinua olemaan vaiti tästä asiasta. Sääli minun nuoruuttani, onnetonta kohtaloani ja sydän raukkaani. Vaikene, jos sen parempana pidät, vaikene kokonaan; elä lausu sanaakaan, elä edes hänellekään. Olen vain lapsi! enhän eilisiltana itsekään sitä uskaltanut tehdä?… ja hän?… Ja tätä ajatellessani tunnen, mitä erottuani hänestä olen kadottanut.
Hän on morsian… ja vaikka ei hän sitä olisikaan, niin en kuitenkaan uskaltaisi kättäni tarjota tytölle, joka olisi minua rikkaampi. Hienotunteisuus tässä asiassa voittaisi rakkauteni — mutta seurauksena siitä olisi vain se, että vaipuisin hautaan sitä aikaisemmin. Jää hyvästi, jää hyvästi! anna minulle anteeksi. Polta, sitä pyydän, kaikki kirjeeni. Kirjoita minulle. Luota kaikessa Niccoliniin; anna hänelle vastauksesi; niin pian kuin mahdollista.