(Heinä- tai elokuu 1801.)
Oi, nyt minä tunnen, että sinua rakastan ja että minun alati täytyy sinua rakastaa. Kiitos, sinä taivaallinen olento, tuhannet kiitokset! Olen kirjeesi suudelmillani peittänyt ja kiitollisuuden kyynelillä kastellut. Luen sen yhä uudelleen ja painan sen rintaani aivan kuin pyhän ja kalliin aarteen. Oi Antonietta! sinäkö todellakin minulle kirjoitat? Ystävä raukkasi ei sitä vielä voi uskoa, että sinä, ylhäisen maailman monien ihmisten liehakoima, olet voinut katseesi suunnata alakuloiseen, onnettomaan nuorukaiseen, jolla ei ole muuta kuin sydän, joka hänelle on ikuisesti tuottanut ainoastaan tuskia. Ja minä pyhitän sinulle sydämeni kokonaan, kokonaan ja toivon täten korvaavani sen kauniin lahjan, jonka minulle olet antanut. Ja minä vannon sinulle, että minä en ensimäisenä tule näitä kalliita siteitä katkaisemaan, joiden kautta minun tähän asti surullinen ja tuskasta runsas elämäni on muuttunut ylen onnelliseksi. Oi, minun Antoniettani! Silmäni ovat täynnä kyyneleitä, jotka suloisina, suloisina virtaavat poskiani pitkin, niin että sinun suudelmasi tuskin voisi olla sen suloisempi, ja sinä lähetät niitä minulle sata. Mutta sinä olet monta kertaa vaipunut vuoteellesi! — Jos minä sinulle olen kallis, niin pidä itsestäsi hyvää huolta; yksi ainoa päivä, jolloin olisit sairas, tuottaisi minulle kuoleman; minä pyytämällä pyydän sinua pitämään huolta itsestäsi! oi, jospa minä ikuisiksi ajoiksi voisin sinulle säilyttää kauneutesi ja nuoruutesi! — Miten me molemmat olemme rakastuneet toisiimme? Sitä en tiedä; pidän tätä tapausta taivaan lahjana. Jos jonain päivänä kertoisin sinulle koko intohimoni tarinan, miten tutustuin sinuun, miten peläten ja vapisten voitin rakkautesi, ja millä keinoilla… niin nauraisit Foscolo raukallesi, mutta samalla tuntisit sääliä minua kohtaan.
Annathan minulle anteeksi; palaan taas kohta takaisin. On puoliyö; palvelijani odottaa minua riisuakseen yltäni: tahdon lähettää hänet nukkumaan; olisihan väärin, jos tuo poika raukka meidän tähtemme saisi olla valveilla. Sen jälkeen voin häiritsemättä kirjoittaa sinulle.
Ja sitten tuo minun "ystäväni"! Ystäväkö? Minulla on niitä elämässäni ollut ainoastaan kaksi, jotka kohtalon iskut ovat eroittaneet minusta, vieden toisen sinne toisen tänne, jotka ovat jakaneet kaikki surut ja ilot kanssani ja ovat minua rakastaneet ja rakastavat vieläkin, vaikka monet, monet penikulmat ovat meidän välillämme. Ystäväkö? kuka on tuo yksinkertainen ihminen, joka kerskailee olleensa minun ystäväni ja sitten luo sinulle niin ruman kuvan minusta? Siunaan kuitenkin häntä siitä, koska hän sen kautta on avannut minulle tien sinun rakkauteesi. Että hän on pitänyt minua rumana, se on yhdentekevää — minä sanon samaa itsekin itsestäni, vaikka, totta puhuen, nyt tunnen aivan kuin raivoa sen johdosta; mutta moraalisessa suhteessa? Ei, ei mikään kunniaton, alhainen teko ole päiviäni liannut. Minulla on ehkä suurempia ja pienempiä vikoja, mutta voin hyvällä omallatunnolla väittää, että minulla on hyviäkin ominaisuuksia, jotka suurimmalle osalle ihmisiä ovat tuntemattomia. Tiedän, että minua syytetään tavattoman ylpeäksi, jonka vuoksi monen typerän ihmisen mielestä, joita kohtelen korskeasti, tunnun sietämättömältä. Jos kettujen ja koirien ja kaikkien nuoleskelevien ja häijyjen yhteiskunnan petojen huomaan minua kiusaavan, niin onhan luonnollista, että minä karjaisen aivan kuin leijona karkoittaakseni ne. Niiden ja minun välillä ei voi olla mitään aselepoa; sillä tunnen itsessäni olevan jalon sielun, joka ei tahdo tahrata itseään noiden ylhäis-säädyllisten roistojen lialla. He ovat siinä oikeassa, että minä heidän mielestään olen ruma, koska he voivat tunnustaa ainoastaan sen kauniiksi, joka on heidän kaltaisensa. Olen Ortiksessa kuvannut itseni tarkoin kaikkine hullutuksineni, ja toivon, että minun luonteessani tulet löytämään paljon kummallista, mutta et rumaa…
Kello kuusi aamulla.
Ah, rakas ystävättäreni, sää on ihmeellisen kaunis; nousin heti herättyäni vuoteeltani ja riensin sykkivin sydämin ikkunaan, sillä edellisenä yönä oli taivas ennen vuoteelle menoani pilvessä. Mutta tänään paistaa aurinko säteilevämmin kuin koskaan ennen. Ah, enkelini, minä saan sinut nähdä! Rakkauteni määrä on nyt tullut rajattomaksi, mahdottomaksi kestää. Taivas, taivas, armahda meitä!
Perjantaina, kello viisi 1801.
Sinä ansaitset olla onnellinen, Antonietta, koska sinulla on hyvä sydän. Olen sen huomannut tuhansista todistuksista, jotka olet minulle antanut; minä kiitän siitä kyynelsilmin ja lupaan sinulle samaa kiitollisuutta viimeiseen hengenvetooni asti. Mutta voinko tehdä sinut onnelliseksi? Oi, minun armas ystävättäreni, uskotko sitä? Tunnetko voivasi antaa minulle sielusi kokonaan ja täydellisesti, pyhittää itsesi kokonaan omakseni, rakastaa minua… ja maailman kaikkeudessa ottaa ainoastaan minut huomioon, niinkuin minä sinut otan? Punnitse sitä ja koettele täydellisesti sydäntäsi; onko se, mitä minua kohtaan tunnet, oikku vai intohimo? — Minä pelkään. — Mutta sinä… ei, elä pelkää mitään. — Minä olen jo sinun uhrisi… en voi vetäytyä pois… ja jos kerran minut hylkäät, niin ei minulle jää mitään muuta pakopaikkaa kuin hauta. Rakastan sinua, rakastan sinua niin tulisesti, kuin koskaan voi rakastaa, kuin sydämeni rakastaa taitaa… ja minä uskon, että sinä et voi löytää ketään, joka palavammin sinua rakastaisi kuin minä. Niin, pidän itseäni arvottomana naisten kauneuden rinnalla, mutta samalla pidän hyvin harvoja naisia sydämeni arvoisena… Ja sinä? niin… sinulle se kuuluu kokonaan… mutta… voi minua! odotan iltaan asti… silloin sanon sen sinulle. Mikä syvä alakuloisuus on vallannut minut!… surkuttelen omaa itseäni! Voi hyvin, taivaallinen tyttö! Huomenna vastaan täydellisemmin sinun eiliseen kirjeeseesi. Sinä armoton! pidätkö minua niin puutteellisen hienotunteisena? Näen lahjasi sormessani; kuule minua: olen sen saanut, varjelen sitä ja pyhitän sille joka kerta huokauksen… Mutta… huomaa se! tämä on oleva ensimäinen, viimeinen, ainoa lahja, jonka sinulta saan! Jää hyvästi, jää hyvästi!
Maanantaina, aamulla varhain (1801).
Olet niin täydellisesti tullut minun valtiattarekseni, että jos minut jättäisit, niin minulle ei jäisi jälelle mitään muuta turvapaikkaa kuin hauta. Oi, minun suloinen ystävättäreni! Jota selvemmin huomaan sinun minua rakastavan, sitä enemmän tunnen olevani pakoitettu rakastamaan sinua. Joka päivä uskon rakastavani sinua niin tulisesti kuin suinkin voin, ja kuitenkin jättää jokainen kulunut päivä sydämeeni syvän haavan, pakoituksen, raivoisan halun jumaloida sinua, huutaa sinua puoleeni, itkeä… jospa voisin sinulle koko sieluni antaa ja nämät kyyneleet näyttää, oi, silloin olisin onnellinen. Toisinaan pelkään, ettet tunne rakkauteni koko suuruutta… ah, ole kärsivällinen minun kanssani; eilisaamusta alkaen virtaavat kyyneleet taukoamatta silmistäni! En liioittele, kallihin Antonietta; en ole koskaan, vaikka onnettomastikin rakastin, itkenyt niin paljoa kuin näinä viime päivinä. Ja jota enemmän itken, sitä voimakkaammaksi tunnen itkemisen tarpeen. Ja sinä, sinä… En tiedä, miten maksaisin sinulle sen rakkauden, jonka olet minulle osoittanut; tahdon kärsiä, tuhota itseni ja, jos mahdollista, saada sielun, joka hehkuu tuhat kertaa enemmän, ja jonka kokonaan voisin sinulle omistaa.