Anna anteeksi, en voi kirjoittaa pitemmälle; minun täytyy ensin rauhoittua. Kuinka paljon olinkaan ajatellut sinulle kirjoittaa, mutta nyt en osaa mitään pitää mielessäni. Tahdon lopettaa. Voi hyvin! Kuinka tämä kirje on kyynelistä kastunut! Minun täytyy se kirjoittaa puhtaaksi. Ehkä en ymmärrä silloin kaikkea, minkä sinulle olen kirjoittanut… olen melkein suunniltani… en jaksa enää…

* * * * *

Olen uudelleen lukenut kirjeesi! Voi minua raukkaa! minusta tuntuu siltä, kuin olisivat ne ensimäisen jälkeen tulleet yhä vähemmän hehkuviksi. Ei, ei! ehkä erehdyn. Mutta… kuule se kerta vielä. En ole mikään jokapäiväinen rakastaja. Tahdon sinut omistaa, kokonaan omistaa… mutta vielä enemmän sinun sydämesi, jonka kallisarvoisena lahjana olet minulle antanut. Muista, että sinä tämän tarjouksen teit niin intohimoisella tavalla, että tuosta yhdestä kirjeesi lauseesta olisin mielelläni antanut koko elämäni. Oi, kuinka suloista onkaan varmuus siitä, että on rakastettu! Kirjoita siis minulle, ettet tahdo minua minään hetkenä hyljätä. Nämä hetket, jotka kuitenkin riistävät meiltä nuoruutemme pois, kuinka hitaasti ne kuluvat! ja erossa toisistamme ei meillä ole muuta lohdutusta kuin kirjoittaa toisillemme ja itkeä.

Sinä olet minua soimannut! Oi, kuinka usein olenkaan tuota kirjettä suudellut! Lupaan sen sinulle: tahdon elää ainoastaan sinua varten, tahdon etsiä yksinäisyyttä voidakseni sitä häiritsemättömämmin pyhittää sinulle kaikki päiväni, kaikki ajatukseni. Ei, sinun ei enää tarvitse minua soimata. Uskallan sinulle kerta vielä vannoa ja olen varmana siitä, että minä tämän valan pidänkin; jos minä sinut, Antonietta, joskus kadotan, niin ei kukaan toinen nainen saa enää omakseen sydäntäni, jonka sinä kerran olet omistanut; tulen olemaan sinun omasi, vaikka minut hylkäisitkin. Eikä tämä vala ole rakastavan turhia sanoja, ei, se on sen miehen tunteen ilmaisu, joka on onneton rakastaessaan liian paljon. Vakuutan sen sinulle kautta kunniani ja kautta kaiken sen, mikä minulle elämässä on pyhää ja arvokasta.

Eilen en kirjoittanut, sillä muutama päivä sitten lupauduin syömään aamiaista Montin perheen kanssa. Minulla ei ollut mitään muuta vapaata aikaa kuin puoli tuntia ennen aamiaista… menin yksinäni eräälle puistotielle kävelemään ajatellen taukoamatta sinua ja huutaen nimeäsi. Oi, jopa taivas soisi minulle sen onnen, että saisin sinun kanssasi viettää kokonaisen vuoden yksinäisellä paikalla loitolla kaikista muista kuolevista. Silloin mielelläni heti kuolisin ja luopuisin kahdenkymmenenneljän vuotiaana elämästä.

Torstaina… kello kahdeksan (1801).

Tiedätkö, että herätessäni luulin tulleeni kauniiksi? Ja kauan aikaa huokailin kuolettavan surullisuuden vallassa, minun täytyi yhäti ajatella sinua ja yhäti vapisten. Katso, tänään tulee vain sinun nimesi huulieni yli, ja ne hymyilevät. Oi, sinä rakastat minua — kuinka monet suloiset unikuvat häilyivätkään mielessäni eilen sen jälkeen, kun olin sinut jättänyt! kuinka monet armaat mielikuvat seurasivatkaan minua kadulle! Luulin joka hetki näkeväni sinut rinnallani ja yön hiljaisuudessa kuulevani sinun äänesi. Kotia tultuani koetin turhaan kirjoittaa sinulle. Nukuin sohvallani ja heräsin monasti siihen, että ojensin käteni sinua kohden. Vihdoin riisuuduin; mutta uneni oli lyhyt ja havahdin taukoamatta. Ah, liiankin usein! Tuska piti minut kuolemankaltaisessa horrostilassa, enkä ilossakaan löydä mitään lohdutusta, sillä koko sieluni on kääntynyt itseensä päin. Kuule kuitenkin; niin, tahdon sen tuhat kertaa sanoa; minä rakastan sinua, minä rakastan sinua! Mutta jaatko sinä myöskin tämän onnettoman nuorukaisen tunteet, jonka rinnassa liekehtii tulivirta? Voitko sen tehdä?… Ah, tämä peloittava epäilys neuvoo minua usein luopumaan ainiaaksi rakkauden mielistelevästä onnesta ja palaamaan yksinäisyyteeni; — luopumaan sinustakin! Ei, yksi ainoa suudelmasi, yksi ainoa suudelmasi, enkä minä silloin enää valita kyyneleitäni, jotka sinun tähtesi vuodatan. Niin, liiankin paljon pelkään, että sinä tulet vuodattamaan katkeria kyyneleitä silmistäni.

Kuule minua, Antonietta; minä vannotan sinua lukemaan nämät pari riviä tarkkaavaisesti ja vastaamaan minulle. En jaksa tuskiani enää kestää; ovatko ne järkeviä vai järjettömiä, en tiedä, mutta tunnen, etten niitä voi enää kauemmin kestää. Minä rakastan sinua tulisesti enkä usko saavani vastarakkautta. Olet jo edeltäpäin sanonut, että ehdottomasti kuolen, ja tuskistani ja sinun menettelystäsi luen joka päivä yhä selvemmin, että minun täytyy luopua kaikista elämän toiveista. On yksi ainoa keino, joka voi onnettomuuttani lieventää; joko rakkautesi sellaisena, kuin se oli alussa, tai tyly kieltosi. Ehkä löytäisin rauhan, jos minun täytyisi luopua sinun omistamisestasi, ja epäilemättä sinä sen kautta saisit rauhan. Sinä olisit vapaa, ja mitä minuun tulee, niin aika, järki ja onnettomuus, joka minua ehkä odottaa, lieventäisivät tämän minua kalvavan intohimon. Ei, Antoniettani; minä olen sinun rakastajasi, en sinun tyrannisi; sinäkin olet yhtä onneton etkä ansaitse sitä, että se mies, joka sinua rakastaa, kärsimyksiäsi vielä suurentaa. Jos tarvitset uuden rakkauden, niin olen valmis päästämään sinut vapaaksi ja kuolemaan, mutta päästämään sinut vapaaksi. Voinko minä vaatia, että sinä olisit sydämesi vallitsija, kun minä en omaani voi vallita, joka huolimatta kaikista kyyneleistä sinua rakastaa ja aina tulee rakastamaan? Mutta elä tee minua halveksittavaksi oman itseni edessä, elä anna minun tulla sinulle taakaksi tai maailman pilkan esineeksi, kun sinä kohtelet minua kylmällä, häilyvällä rakkaudella, joka minun sielulleni on pahempi, niin pahempi kuin välinpitämättömyys ja viha. Mutta jos tätä epäilyksen ja tuskan aikaa jatkuu, niin täytyy minun tehdä päätös, minun täytyy kuolla; en todellakaan voi mitään muuta. Voimani ovat loppuun kuluneet, järkeni on kuollut, ja minä olen sairas ja uupunut. Tiedän, ettet sinä vihaa tätä elämän kurjaa jäännöstä, ja ehkä se on sinulle kallis; mutta jos sen tahdot itsellesi säilyttää, niin lausu edes tuomio minulle. Jos minulle selität, ettet enää rakasta minua, niin kunnioitan sinun intohimoasi ja mainettasi. Mutta jos vielä annat minulle sydämesi, niin antaudun sokealla luottamuksella omaksesi; mutta varo, etten sitten myöhemmin huomaa joutuneeni nöyryytetyksi tai petetyksi.

Voi sillä välin hyvin. Viimeisen kerran pyydän kuvaasi, en sen vuoksi, että uskoisin sinun kuulevan pyyntöäni, vaan sen vuoksi, että noudatan sydämeni käskyä. Muista, että olen onnettomin ihminen maan päällä, mutta muista myöskin samalla, että koko elinaikani tulen olemaan sinun hellin ja uskollisin ystäväsi.

… Oi, tuo pyhä tuli on sammumaisillaan, joka ennen teki jokaisen hetken, mitä et voinut viettää minun seurassani, onnettomaksi! Tiedän, että minulla on vain yksi ainoa parannuskeino sitä vastaan; teeskennellä samanlaista kylmyyttä… mutta sitä en voi. Olet minua kiihkomielin rakastanut, mutta minä olen aina sinua rehellisesti rakastanut ja tulen sinua — ah, liiankin paljon — ikuisesti rakastamaan. Tiedän, että valitukseni ovat sinulle vastenmielisiä ja vain jouduttavat onnettomuuttani. Mutta minä rakastan sinua, Antonietta, ja rakastan sinua, myönnän sen, yhä enemmän joka päivä, joka päivä! Anna minulle anteeksi; en tahdo tehdä sydämellesi mitään väkivaltaa; tee minut onnettomaksi, jos sinun päiviesi rauhaa häiritsen; yksi ainoa viittauksesi riittää… tee minut onnettomaksi. Elämä on tullut minulle sellaiseksi taakaksi, ja onnettomuuteni on sen laatuinen, että saan sitä viettää surun ja murheen vallassa, niin kauan kuin minulla on äiti, jonka silmistä kuolemani pusertaisi katkerimmat kyyneleet. Jää hyvästi, Antonietta; en pyydä suurempaa rakkautta kuin minkä minulle saatat antaa… pyydän ainoastaan sääliä ja ystävyyttä, jolla aina olen sinua kohdellut. — Huomenna saan elää synkän päivän. Ajatellen sinun parastasi en voi joka päivä sinua nähdä. Otan sen varteen ja kunnioitan kaikkia sinun päätöksiäsi, tosin surevin sydämin, mutta kunnioitan niitä. Lue ensimäinen kirjeeni uudelleen, jossa ennustin onnettomuuttani… minä luen sinun kirjeesi, joissa aivan väärin epäilet uskollisuuttani; en koskaan anna sinulle näitä kirjeitä takaisin, en koskaan! Ne ehkä saavat kyyneleeni vuolaammin virtaamaan… mutta ne ovat aina olevat ikuisena todistuksena sinun rakkaudestasi ja minun uskollisuudestani. Jää hyvästi!