Sinun onneton ystäväsi.
(1801.)
Etkö siis tahdo huoliasi minulle uskoa, Antonietta? Tahdotko mieluummin salassa huokailla kuin jakaa kyyneleesi minun kanssani? Olenko minä tämän epäluottamuksen ansainnut? Voitko minua syyttää hienotunteisuuden puutteesta kiihkonkaan hetkenä? Eikö ylpeä, kuohahtava luonteeni ole talttunut sanojesi vaikutuksesta? Mutta sinä, julma, tahdot minut saada kokonaan vaikenemaan… ah, tunnen onnettomuuteni siitä arasta ja varovaisesta tavasta, jolla minua kohtelet. Sinä jätät minut tuhansien epäilyksien saaliiksi, jotka ovat sitä tuskallisemmat, kun sinä puhuit suuresta onnettomuudesta. En uskalla sinua enää moittia; mutta minun täytyisi teeskennellä, ellen sanoisi sinulle pelkääväni… Onko rakkautesi vielä yhtä hehkuva kuin ennen? Minun on sellainen, että jos sinä sanot, ettet minua enää rakasta, niin en tiedä, miten minun käy… Mutta jos rakkautesi on kylmennyt, niin vanno se minulle jumalan armahtavaisuuden nimessä… minä vannotan sinua sen rakkauden nimessä, jonka minulle niin usein olet luvannut, sano se minulle. Elä pelkää mitään! Olen oleva onnettomin rakastettu, mikä sinulla on koskaan ollut, mutta vaiteliain ystävä.
1802.
Kun olen kykenemätön kaikkeen teeskentelyyn ja kun pidän pyhänä velvollisuutena näyttää sinulle koko sieluni, niin en pelkää kahdessa myötäseuraavassa kirjeessä kuvata sydämeni kiivasta myrskyä, mielikuvituksiani ja raivoisaa intohimoa, jotka tekevät päiväni niin perin kurjiksi.
Ensimäisen, pitemmän, jossa lupaan kaikessa sinua totella, kirjoitin sinulle eilen, heti sen jälkeen, kun olin saanut sinun kirjeesi, ja kirjoitin sen itkien. Mutta monien epätoivoisten hetkien pitkän yön jälkeen, jonka kamalasti synkisti ajatus sinun kadottamisestasi ja… anna minulle anteeksi, Antoninetta… ajatus sinun petollisuudestasi, kirjoitan toisen tänään hurjalla päättäväisyydellä, ja olisin sen jo sinulle antanut; mutta näin sinun tulevan eräästä ovesta, ja paljas sinun näkemisesi riitti riistämään minulta kaikki aseet.
Nyt?… Taivas tietää! ei, ystäväsi ei voi enää kauaa elää… En lupaa sinulle vielä mitään; en vielä koskaan ole eläissäni ollut tällaisen epätoivon vallassa. Odotan kaikkea sitä, minkä minulle olet luvannut. Silloin ehkä pääsen päätökseen ja teen ehkä kaiken, mitä pyydät. — Oi, minulla on ollut rohkeutta tehdä sinut onnettomaksi! Mutta annathan minulle anteeksi, minun ainoa rakkaani, annathan minulle anteeksi, minä toivon sitä. Koko maailma on minut hyljännyt. — Sinä, sinäkin olet päättänyt syöstä minut kurjuuteen, aavistin sitä jo ensimäisissä kirjeissäni… mutta olkoon niin! en tahdo valittaa.
Illalla.
Tänä hetkenä sain kirjelappusi; — minä siis olen oleva ainoa, joka uhrataan… elä heitä aikaa hukkaan! kirjoita minulle, mitä minun tulee tehdä, miten, missä, milloin, ja minä tottelen sinua kaikessa. Tahdotko olla varma rakkaudestani ja sydämestäni? Tahdot; kaiken jälkeen tahdon suostua sinut kadottamaan, jos sinä tahdot.
(Helmikuun 23 p:nä 1803.)