Jos olette minua kohtaan jalomielinen, niin saatte siitä palkintonne; sillä tiedätte, että kukaan kuolevainen ei voita minua jalomielisyydessä. Jääkää hyvästi!

Lähetän kirjeenne avaamatta takaisin.

Jos puolustatte itseänne, niin uskon enemmän silmiäni kuin sanojanne; sanojen aika on jo mennyt, ja puolustelut ovat aiheettomia. Jos minua loukkaatte, niin en tahdo saada mitään uusia suuttumuksen aiheita. Jos sanotte minulle imarteluja, niin en voi teitä uskoa, ja vaikka teitä uskoisinkin, niin en voisi alentua luopumaan siitä kannasta, mikä minulla on.

Mikä on ollut, on ollut. Jääkää hyvästi ja olkaa onnellinen!

Nuorelle kreivitär Francesca Gioviolle

(Kirje lyhennetty.)

Borgo Vico, elokuun 19 p:nä 1809.

Jo kokonaisen vuoden olen kestänyt vaitiolon tuskia ja sitä salaista polttoa, joka meitä kalvaa ja meidät tuhoo, niin että koko elinajakseni ei minulle jää mitään muuta jälelle kuin omantunnonvaivoja ja kyyneleitä; kokonaisen vuoden olen taistellut itseäni vastaan, ja ehkä olisin jo, totuttuani uhraamaan itseni periaatteilleni ja toisten rauhalle, voittanut oman itseni. Mutta miten minä voin samalla täyttää velvollisuuteni ja jättää teidät epäilemään, olenko jättänyt teidät välinpitämättömyydestä enkä hyveen rakkaudesta, olenko kiittämättömyydellä palkinnut sydäntä, joka intohimoisesti on minulle antautunut ja joka on jalomieliseksi osoittautunut? Ei, kallis ystävättäreni, tahdon teille heti selittää, että olette saavuttanut vastarakkautta, kuumaa, hellää vastarakkautta. Kiitollisuus niitä tunteita kohtaan, joita te vapaaehtoisesti minulle osoititte, kunnioitus nuoruuttanne kohtaan, teidän henkisten lahjojenne ihaileminen tekevät sen sykinnän, jonka teidän kauneutenne ja suloutenne heti ensi näkemästä alkaen minun sydämessäni saivat aikaan, pyhäksi ja ikuiseksi. — Onnekas päivä! Mutta kuinka monilla kaihon, katumuksen, murheen polulla olenkaan sen jälkeen astellut ja aina, aina voimatta toivoa saavani teidät omistaa; se tietoisuus ainoastaan, että minua rakastetaan, pitää minut pystyssä ja herättää minussa suloisia unelmia, ja kuitenkin synnyttää ja lisää tuo varmuus epätoivoista tuskaani. Tiesin minua rakastettavan, tunsin teitä rakastavani, enkä kuitenkaan voinut koskaan puhua kanssanne, ja vaikka minulle olisikin tarjoutunut siihen tilaisuus, niin tuskin sittenkään olisin uskaltanut. Olen usein teille kirjoittanut, mutta ottaen varteen asemani, teidän hienotunteisuutenne ja perheenne, pidin jokaista riviä rikoksena, enkä uskaltanut noita kyhäyksiäni edes säilyttää. — Mutta nyt olen pakoitettu ottamaan päättävän askeleen, jota tähän asti olen koettanut välttää; huomaan, että vaitioloni lisää onnettomuuttamme hetki hetkeltä, ja kuka tietää, mihin kohtalokkaaseen asemaan joudummekaan sen johdosta, että te pidätte kiinni toiveestanne enkä minä vielä ole tunnustanut tunteitani.

Oi, jospa voisin kirjeelläni teitä edes, en tahdo sanoa lohduttaa, mutta johdattaa teidät siihen voimainponnistukseen, jonka minun asemani, teidän sukunne ja meidän kunniamme vaativat, ja tämän voimainponnistuksen täytyy ilmetä heti ja määräävänä. Tahdon teille siis kirjoittaa, vaikka se vaara onkin lähellä, ettette minua enää sen jälkeen rakasta. Niin, niin, voittakaa jälleen rauhanne ja unhoittakaa minut; minä en koskaan voi teitä unohtaa; mutta tuskassani on minulla ainakin se lohdutus, että rakkaudesta teihin olen ainiaaksi mukautunut kohtalooni ja täyttänyt velvollisuuteni kunnon miehenä.

Minä tunnustan, että siitä hetkestä alkaen, jolloin teidät ensi kertaa näin, ei sielussani ollut mitään kaihoa, kaipausta, ei mitään rakkaudenajatusta teitä kohtaan; sillä ne esteet, jotka nyt mieltäni masentavat, ne ilmaantuivat järkeni eteen heti aivan selvästi. Katselin kauniita kasvojanne samalla kiittäen taivasta siitä, että niistä saivat iloita silmäni, jotka jo monta vuotta päivä päivältä yhä enemmän olivat kääntyneet pois tämän maailman asioista; mutta samalla kertaa tekivät lämmin tunteeni veljeänne kohtaan, isänne ystävällisyys ja tietoisuus omasta köyhyydestäni teidät vaarattomammaksi sydämelleni, joka kääntyi teitä kohden, mutta ilman pelkoa ja itsemoitteita. Tosin toisinaan huomasin, miten silmänne vaipuivat minun silmiini; huomasin teidän kasvoillanne ja vielä enemmän teidän huulillanne lempeän surullisuuden vaitiolon; mutta minulla ei vielä ollut aikaa tutkia katseittenne kieltä; ehkä, ajattelin, suuntautuvat hänen katseensa tuolla tavoin aina ja tahtomattaan jokaiseen, ja tuo surullisuus on luonteenne piirre, ja, kukapa tietää! huokaa tuokin sydän intohimon lumoissa. — Siten säälin teitä ja aloin, ehkä itsekään sitä tietämättä, teitä rakastaa. Mutta saatoinko aavistaa, että karkea, kulmikas olentoni, jäykät seurustelutapani, jyrkät sanani, ikäni, joka jo oli pyyhkäissyt minusta pois ensimäisen nuoruuden tuoreuden ja miellyttäväisyyden — intohimojen kovan kouran uurtamat kasvoni — saatoinko aavistaa, että minun intohimoni saattoivat sytyttää nuoren tytön rakkauden tuleen, tytön, joka tuskin oli minut nähnytkään ja joka tuskin tulisi minut uudelleen näkemään? Jos olisin teitä rakastanut, niin olisin osoittautunut kiittämättömäksi sukuanne kohtaan, ja jos mielistelin itseäni sillä, että saattaisin rakkautenne voittaa, niin olisin tehnyt itseni naurettavaksi oman itseni edessä. Vannon teille, kallein ystävättäreni, että olisin voinut uneksia minkä muun unelman täyttymistä tahansa kuin sen, että minua rakastaisitte, olisin pelännyt jokaista muuta onnettomuutta kuin sitä, että olisin teitä rakastanut mielettömyyteen asti ja samalla olisin tuntenut velvoituksenani pakoittaa teidät mitä vaikeimpaan ja välttämättömimpään uhraukseen.