Tämä turhamainen itsevarmuus sydämessäni antauduin kokonaan sen valtaan nauttimalla katselemaan teitä luonnon ihanana teoksena; rakastin piirteissänne veljenne Benedetton piirteitä ja aavistin sen sielunaateluuden, joka tuon nuorukaisen on minulle tehnyt niin kalliiksi, kiitollisuuteni vanhempienne osoittamaa ystävällisyyttä kohtaan, sen maankolkan näkeminen, joka näytti saaneen enemmän kuin muut taivaan suosiota osakseen, kiitollisuuteni sitä elämänilmaa kohtaan, joka oli minut herättänyt synkästä mielialasta, missä sieluni niin kauan oli nukkunut; kaikki nämät tunteet liittyivät siihen, mitä tunsin teitä kohtaan. Vielä pidin itseäni siinä määrässä viattomana ja ehkä sitä olinkin, että kun eräänä iltana käännyin Grumelloon päin ja katselin järveä, vuorta ja taloa, jossa ensi kertaa olin teidät nähnyt, ajatellen, että minun kohta täytyy siitä luopua, niin toivomukseni saada pitää teidät aina omanani ei tehnyt mitään eroitusta teidän, seudun ja ihmisten välillä, jotka olivat tulleet minulle niin perin rakkaiksi. Ehkä petin vain itseäni, ja tuolla katkeralla tunteella, minkä kohta tapahtuva ero minussa herätti, olikin alkunsa teissä, vaikka en sitä itse tiennyt. Yhtäkaikki olisin ollut onnellinen, ellen jo muutaman minuutin kuluttua olisi herännyt erehdyksestäni, ja se tapahtui sisarenne, marchesa Porron kautta, joka hyvinkin selvästi viittaili siihen, että hänen isänsä oli huomannut meidän välillä syntyneen tunteen yhä kasvavan. Tunsin sydämeni kiivaasti sykkivän; mutta vielä en sälyttänyt itseäni millään syytöksellä; pelästyin ajatellessani, mitä seurauksia tällä epäilyksellä olisi minuun, ja näin jo ajatuksissani Benedetton tekevän minulle niitä syytöksiä, joita vieras ilkimielisyys oli häneen istuttanut. Näin teidät kahtena seuraavana päivänä uudelleen; ensin uskoin, sitten pelkäsin, sitten toivoin, vihdoin tulin vakuutetuksi siitä, että olin teille kallis. Ja minä, onneton ja onnellinen samalla kertaa, rakastin teitä kesken omantunnonvaivoja ja sieluntaisteluja. Matkustin pois ja minä huudan todistajaksi kaiken sen, mikä maailmassa on pyhintä, kallis ystävättäreni, siinä toivossa, että pikemmin joutuisin unhoituksiin kuin itse unhoittaisin. Syytin sisarenne varomattomuutta, hän kun oli huomauttanut minulle sellaista, mikä minulta olisi ehkä jäänyt huomaamatta; syytin itseäni liian suuresta herkkäuskoisuudesta ja päätin olla näkemättä teitä ennen kuin olitte toisen morsian.
Siten kului kaksi kuukautta, jolloin joka päivä muistelin rakkauttanne ja velvollisuuksiani teitä kohtaan. Silloin sattuma vei minut jälleen lähellenne. Näin sykkivin sydämin teidät taas ja toivoin, että ottaisitte minut kylmästi vastaan. Sen sijaan tapasin teidät ystävällisempänä, surullisempana ja hellempänä kuin ennen; en tahtonut itseäni teille näyttää, jotta en näkisi teitä läheltä, en puhua teidän kanssanne, jotta en ilmaisisi itseäni. Mutta minä, joka olen tuomittu kärsimään vaikeita sieluntaisteluja ja kuitenkin taipumaan heikon sydämeni vaatimuksiin, lähestyin teitä, puhuin kanssanne, kuulin huuliltanne sen, minkä jo aikoja sitten olin katseistanne lukenut kuulin teidän rakastavan minua; sanoin teille — oi, minkä raskaan rangaistuksen onkaan omatuntoni minulle määrännyt noista muutamista sanoista, ja kukapa tietää, millä tuskilla minä saan sen maksaa! — sanoin teille, että hartain toivoni oli saada nähdä teidät jälleen. Sanoin äkkiä hyvästi, koska huomasin, että käyntini varmasti oli isällenne vastenmielinen. Ja eikö minun täydy myöntää hänen olleen oikeassa? En tiedä, teinkö ajattelemattomasti, niin hillitty kuin olinkin, rakastin teitä ja olisin helposti itseni ilmaissut; epätoivoissani rakkauteni tähden tiesin kuitenkin, että minua rakastettiin, että te minua rakastitte. — Nähdessäni teidät riemuitsi sydämeni tavattomassa ilossaan eikä voinut itseään hillitä. Mutta te, kallis ystävättäreni, ilmaisitte vieläkin selvemmin sisäistä hehkuanne ja levottomuuttanne; useamman kerran katsoi isänne terävästi teihin, ikäänkuin olisi tahtonut tunkea sydämenne pyhättöön; monta kertaa herättivät katseenne, kalpeutenne, alakuloisuutenne sääliäni; vapisin, huokasin sekä omasta että teidän puolestanne; soimasin itseäni ja soimaan vieläkin, että näillä sanoillani kiihoitin intohimoa, joka minun olisi tullut horjumattomalla vaitiololla tyynnyttää. Nuo sanat tulivat kuitenkin sieluni sisimmästä syvyydestä, enkä koskaan niitä peruuta. Kuolemani hetkellä, jumalan tuomioistuimen edessä tulen sanomaan, että rakastan teitä kaikella sillä hellyydellä, kaikella puhtaudella, mikä sydämessäni on. Oi, jospa kuolemani tekisi teidät onnelliseksi! Tämä olisi korkein palkinto, minkä voisin toivoa onnettomalle rakkaudelleni. Samalla sovittaisi se rikokseni; saisin rauhan, jonka luonto syntymästäni asti on luvannut minulle vasta haudassa. Oi niin! jospa kuolemani tekisi teidät onnelliseksi! Niin kauan kun kuitenkin elän, en tahdo pettäjänä esiintyä, ettekä te koskaan tule sen miehen vaimoksi, johon maailman silmissä lankeisi se varjo, että hän on teidät voittanut viettelytaidolla ja kiittämättömyydellä…
Ja miten tulisi minun pyytää teitä vaimokseni, miten toivoisin, että vanhempanne suostuisivat avioliittoon? Enhän ole aatelinen, ja tiedättehän itse, miten syvälle juurtunut, miten taikauskoinen ja järkähtymätön on suvussanne komean nimen, loistavan aatelisen sukutaulun arvo — ne ovat voittamattomia esteitä, joihin liittyy isänne ja rouva kreivittären vastenmielisyys minun uskonnollisia ja valtiollisia mielipiteitäni kohtaan. Nauran usein ihmisten turhanpäiväisille mielipiteille ja suren usein niiden turhanpäiväisyyttä sekä itsessäni että muissa; mutta tässä tapauksessa täytyy minun ottaa ne varteen, koska tuottaisin mielipahaa ihmisille, joiden koko onni riippuu näistä mielipiteistä, ja koska voisin näyttää tavoittavan teitä omakseni ainoastaan itsekkäistä syistä. Ja jos te ehdottomasti tahdotte saada minut mieheksenne, niin vapisen ajatellessani kaikkia niitä uhrauksia, moitteita ja rukouksia, joita vanhempanne käyttävät, pidättääkseen teidät avioliitosta, joka tekisi heidät onnettomiksi. Voin selvästi kuvitella maailman panettelu- ja häpäisemishalun. Näen jo edeltäpäin sen tavattoman tuskan, jonka tällainen taistelu teille tuottaa, ja ilolla antaisin sydänvereni vuotaa säästääkseni teiltä ja vanhemmiltanne sellaisen häpeän. Mutta vaikka syrjäyttäisinkin nämät mielipiteet, niin voinko rikkoa ne periaatteet, joita kolmekymmentä vuotta suurilla uhrauksilla ja tuskilla olen noudattanut. Tulisiko minun mennä naimisiin tytön kanssa, jota pidetään rikkaana, kun minun köyhyyteni on epäämättömän varma? Tuleeko minun ajatella saavuttaa hovissa suosio ja virka, tehdäkseni vaimolleni mahdolliseksi seurustella niissä piireissä, joissa hän jo lapsuudestaan asti on tottunut elämään? Enkö ole jo kadottanut mahdollisuutta tällaisten virkojen saamiseen? Ja enkö aina häilyisi siinä varassa, että ne, jotka minulle uskotaan, taas otetaan pois? Ja mitä minulla on ruhtinailta toivottavaa, minulla, joka en ole tehnyt mitään siitä, mitä hallitukset kirjailijoilta vaativat, minulla, joka en koskaan voisi itseäni niin paljon alentaa, että julkisuudessa ruhtinasta imartelisin, vaikkakin voisin taivuttaa itseni salassa häntä puolustamaan vihollisiaan vastaan? Ja jos minä rakkaudesta teihin muuttaisin luonteeni ja heittäisin itseni pois, niin enkö silloin kadottaisi maailman kunnioitusta ja eikö teitä silloin syytettäisi siitä, että olette saanut minut luopumaan vakaumuksestani? — Ja minne, mihin taloon teidät veisin sen jälkeen, kun olen teidät omaisistanne repinyt irti? Kaksikymmentä vuotta sitten tapahtuneen perheonnettomuuden jälkeen näen itseni, joka alkujaan polveuduin rikkaasta kodista, köyhänä miehenä; ja nyt kai ensi kerran sieluni nousee kapinaan kohtaloa vastaan. Nyt huomaan, että saavuttaakseni huolettoman ja arvoni mukaisen toimeentulon täytyisi minun turvautua viimeisiin, perheeni häviöstä jälelle jääneisiin raunioihin; mutta ne täytyy minun jättää onnettomissa naimisissa olleen sisareni käytettäviksi; minun täytyy kai jonain päivänä olla iäkkään äitini tukena, joka loitolla ja merisodan vimman vuoksi on vaarassa kadottaa tulot Venezian saarilla olevista tiluksistaan. Omaisuuteni on pieni, sekin epävarma, ja minun ainoa aarteeni on filosofiassa, jonka elämän erilaiset vaiheet ovat mieleeni painaneet. Mutta julmaahan olisi vaatia nuorelta tytöltä filosofiaa, ja kelvottomasti tekisin, jos hänelle sen tarjoisin. Ah, minun rakas ystävättäreni! Hyveet tuntuvat kyllä helpoilta niin kauan kuin ei ole pakoitettu panemaan niitä koettelemuksen alaisiksi; mutta vuosien kuluessa tulee kyllä tuskallisia koettelemuksia. Ja vaikka valittamatta ottaisittekin ne vastaan, niin alistumisenne kuitenkin aina vaivaisi omaatuntoani, rakastava vaitiolonne saisi minut aivan suunniltani, sillä täytyessänne luopua paljosta olisitte kuitenkin mielestäni onneton, vaikkakin luonto ja suopea kohtalo on antanut teille runsaasti lahjoja, joilla voitte perustaa puolisonne ja lastenne onnen. Ja jos kuolisin, niin kuka silloin kasvattaisi lapsianne? Millä toimialalla ja millä varoilla? Jouduttuanne minun kauttani onnettomaksi leskeksi veisitte isättömät lapsenne vanhempienne ovelle almuja saamaan.
En jaksa enää — sekä pääni että valtasuoneni kieltävät palveluksensa. — Sieluni on koonnut voimansa viimeiseen ponnistukseen, ja kyyneleet virtaavat sanoille, jotka kirjoitan teille sydänverelläni. Jääkää hyvästi: rukoilen teitä noudattamaan onnettoman ystävänne neuvoja; noudattakaa hänen pyyntöjään; totelkaa vanhempianne, jotka eivät koskaan ole tahtoneet teidän onnettomuuttanne; uhrautukaa velvollisuudentunnolle, joka on ainoa lohdutus onnettomuudessa. Intohimot katoavat, mutta tuskat seuraavat meitä kautta koko elämämme, ja ellemme niitä voi välttää, niin on velvollisuutemme omaa itseämme kohtaan ainakin se, ettemme niitä vielä kärjistä ja tee parantumattomiksi. Rakastan teitä aina; vannon sen sydämeni syvyydestä; rakastan viimeiseen henkäykseeni asti, ja vannon kautta kunniani, etten mene ennen naimisiin, kun olette löytänyt puolison itsellenne. Jos tauti, jos vuodet, jos onnettomuudentapaukset riistävät kauneutenne ja varallisuutenne, jos olette oma valtijaanne, jos olette onneton, jos teiltä maailmassa puuttuu puoliso, isä, ystävä, veli: niin silloin riennän teidän luoksenne: minä olen oleva puolisonne, isänne, ystävänne, veljenne. Mutta vaimokseni ette ennen tule, kun olen kadottanut kunnioituksen omaa itseäni kohtaan, olen vanhempienne silmissä tunnoton viettelijä ja teidän silmissänne raaka egoisti. Täydestä sielustani huudan teille hyvästi, viimeisen kerran hyvästi!
Signora Cornelia Martinettille
Firenze, syyskuun 13 p:nä 1812.
Luulin, korkeasti kunnioitettava rouva, etten voisi teitä enää puhutella paitsi kadulla kohdatessani; sen vuoksi onkin kirjeitten kirjoittaminen ja vastauksen odottaminen, kunnes jumala sen sallii, minulle harmillisinta kaikista niistä monista harmeista, jotka elämä, johon olen jo kyllästynyt, on minulle valmistanut. Minulle on melkein sietämätöntä tavantakaa loihtia esiin armaita tai tuskallisia muistoja teistä, kun en voi niitä sanoa teille; mutta olen jo aikoja sitten oppinut sydämeni pusertamaan kokoon, tappamaan sen, silpomaan sen ja sen niin kesyttämään, että se kerrankin noudattaa tahtoani. Luja päätökseni on itsepintaisesti ja ylpeästi vaieta jokaisen edessä, joka teeskentelee, ikäänkuin hän ei tahtoisi minua kuunnella. — Minun sydämeni kiittää teitä melkein kyynelin, armahin naisten joukossa, ei anteeksipyynnöistä — mikä oikeus olisi minun sydänraukallani niihin? — vaan kirjeestänne, jonka yhä uudelleen luen, ja joka saa minut hylkäämään sen päätökseni, etten enää koskaan teille kirjoittasi. Jotta en yhtäkaikki salaisi niitä syitä, jotka pakoittivat minut olemaan teille pahoillani, vaikkakin ne nyt tuntuvat lapsellisilta ja epäoikeutetuilta, niin tahdon sanoa teille, että kaikki, mikä minulle voi olla kallista, se ensin mielistellen minua lähestyy ja sitten loittonee. Tekin tulette sillä tavoin vetäytymään pois, enkä minä köyhänä, synkkänä ja sairaana voi teitä enää saavuttaa; ja kuitenkin tulen aina pitämään teidät silmieni edessä. Te lähdette luotani pois, ja kuitenkin näen teidät samoin kuin ennenkin; kadotan teidät näkyvistäni ja kuitenkin näen teidät. Sydämeni kuuluu teille kokonaan ja kun tahdon teille kirjoittaa, niin tahdon olla kokonaan yksinäni; suljen oven ja avaan ikkunan, jotta kukkuloiden näkeminen ja Arnolta tuleva raitis tuuli minua virkistäisivät ja siten kirjeeni kynästäni valuisi olematta kostutettu tuohon alakuloisuuteen, joka iltaisin seuraa minua vuoteeseen ja aamulla kanssani nousee — minä en tiedä miksi. Jumala olkoon kanssasi, Foscolo parka! Jos olisit täällä minun luonani, niin tuntuisi taivas vieläkin kirkkaammalta; ken tietää, mutta ehkä? Muistele edes joskus minua, ja jos kirjoittaminen on sinulle vaivalloista, niin tee jotain muuta, joka enemmän on mieleesi; elä vain lähetä minulle uudelleen noita kiireellisiä jäähyväistervehdyksiä; minä en niistä välitä, sillä tiedänhän minä muullakin tavoin, että voit hyvin. — Ah, kuinka olen murheellinen, niin kovasti murheellinen!… Taas on kulunut kuukausi elämästäni hitaasti huokaillessani menneisyyttä, harmitellessani nykyisyyttä ja laatien petollisia toiveita tulevaisuudesta. Siten katoo aina osa elämäämme ja menee sinne levolle, josta ei palata; siten toivotaan aikaa, joka ehkä ei tule, tai vasta silloin, kun parhaimmat päivämme ovat loppuneet; siten minä, narri, kidutan itseäni ja kirjoitan teille saadakseni lohdutusta ja palaan kuitenkin aina murheeseeni. En lähettäisi teille näitä raamatullisia mietiskelyjä, ellen olisi aivan varmasti vakuutettu siitä, että vallitsette kaikkia niitä maallisia ja eteerisiä aineksia, joista teidän olemuksenne on pantu kokoon, ja nauratte kaikelle. Naurakaa siis myöskin, kun kastan kynäni sydänvereeni ja kirjoitan teille. — En voi enää nähdä: kello on seitsemän; ikkuna, jonka ääressä istun kirjoittamassa, päästää sisään vielä saman auringon viimeiset säteet, jotka nuo onnettomat, jalomielisen Englannin ahneuden ja kahleitten sitomat indialaiset uudelleen herättää raskaisiin päivän vaivoihin — niinkuin vanha ystäväni Jacopo Ortis sanoi…
Voikaa hyvin sillä välin, voikaa hyvin ja sitten? ja sitten…
Mit antaa voit, se mulle annahan, Ja anna mun sitten haaveilla, unelmoida!
Voi hyvin, ihanin naisten joukossa; suljen kirjeen hiljaa lausuen itselleni kolme muuta säettä, jotka eivät ole omiani; mutta uskon, että Petrarcan päivistä asti ovat kaikki sinulle kirjoitettuja. Hyvästi, hyvästi!