Ja nyt viimeisen kerran: jää hyvästi! Koeta voittaa onnettomuutesi. Tekisit syntiä luontoa ja taivasta vastaan, tekisit syntiä minun onnettomuuttani vastaan, jos tahallasi antautuisit surusi valtaan. Sinulla on elämäntoverina mies, joka joka suhteessa ja varsinkin omistaessaan sinut on onnellinen. Jää hyvästi!
Signora Pestalozzalle
1815.
Olen päättänyt jäädä Badeniin, mutta intohimoni, jonka te hulluuteen asti olette kiihoittanut, pakoittaa minut näkemään teidät jälleen, ja tällä kirjeelläni annan teille taas uuden todistuksen hulluudestani.
Seuralaiseni rakastava huolenpito on ainoastaan katkeroittanut minua; maanantaiaamuun asti odotin synkkänä, haastamatta sanaakaan. Häpesin kiittämättömyyttäni; omatuntoni soimasi minua ajatellessani tuottavani hänelle mielipahaa, ja pakoitin itseäni esiintymään iloisempana. Kun muutaman tunnin ajan olin ollut väkinäisen iloinen, jolloin sielunvoimani kokonaan herpaantuivat, niin vaivuin kaupunkiin palatessamme entistä kamalampaan alakuloisuuteen.
Ollessani hänen kanssaan toivoin tavallani saavani olla teidän seurassanne; mutta hänen ainainen läsnäolonsa aiheutti sen, että ajatukseni olivat kaiken aikaa teissä. Jouduin nyt armaimmasta mielentilasta surkuteltavimpaan raivoon; näen teissä sulottaret ja raivottaret yhtaikaa. — Oi, varomaton nainen, mitä olettekaan tehnyt? Aijoitte säilyttää uskollisuutenne tahraantumattomana ja petittekin minut? Olette antanut minulle hehkuvan rakkautenne todistuksia näyttääksenne sitten sitä julmemmalla tavalla kylmyyttänne. Aijoitte olla tahraamatta sieluni aateluutta, ja tuotittekin minulle sen nöyryytyksen, että näin minut uhrattavan toisen tähden.
Mustasukkaisuuden ruoska — joka tähän asti on ollut sydämelleni melkein tuntematon — on nöyryytykseni vielä täydentänyt. Kuohun vihasta ajatellessani, että olette toisen sylissä. Rakastan teitä ja uskon samalla teitä halveksivani. Intohimoni on saavuttanut rakkauden ja vihan korkeimman määrän. Minä onneton, mihin tilaan olenkaan joutunut!
En voi matkustaa pois; minulla ei ole kylliksi rahaa, eikä luullakseni kylliksi voimiakaan; jos tätä tilaa kestää kauemmin, niin antaudun sattuman varaan ja lähden pois, jotta en enää teitä, kallis ystävättäreni, häiritse. Keskiviikkoillasta asti olen lukenut raamattua; kaksi päivää ovat kyyneleeni tätä kirjaa kastelleet, ja sieluni tunsi itsensä kepeämmäksi. Mutta perjantaista alkaen ei minulla enää ole ollut kyyneleitä; minulla ei ole enää mitään muuta kuin vereni, joka, jos saisi sydämestäni vuotaa, ehkä antaisi minulle hiukan rauhaa. Mutta en voi kuolla kadottamatta kaikkea ihmisarvoani. Siis tahdon köyhyydestäni huolimatta lähteä pois, ja ehkä minussa täyttyy se, mitä luin evankeliumissa ja joka tärisyttävimmin minuun vaikutti.
Mutta kaikki muu onnettomuus on sitä onnettomuutta mieluisempi, että täten täytyy viipyä teidän lähistöllänne.
Te olette olemassaoloni myrkyttänyt; — se lohdutus, jonka koetitte minulle antaa, onkin muuttunut epätoivoksi.