Lauantaiaamuna varhain -26.
Kun torstaina vastasin kirjeeseenne, niin olin silloin vielä niin raukkamainen, että keikailin tuskillani; uskoin vielä mahdolliseksi, että saisin teidät nähdä. Ne muutamat sanat, jotka minulle eilen kirjoititte, vakuuttavat minulle täydellisesti, että minulla ei ole mitään muuta tehtävää kuin sanoa jäähyväiset näkemättä teitä enää kertaakaan. Käyntini olisi teille vastenmielinen, ja sieluni tuntisi itsensä aina teidän läsnäollessanne nöyryytetyksi. Järjestän niin, ettei kukaan saa tietää lähtöni syytä. Ellen yhdessä sukulaisteni kanssa olisi tehnyt valmistuksia siihen suuntaan, että viettäisin talven Zürichissä, niin matkustaisin vielä tänään; mutta ottaen teidät ja rauhanne varteen voin uhrata nämät valmistukset. Minulle ei enää ole pääasia se, että voin hyvin tässä maailmassa; maailma on ainoastaan yömaja, jonne poikkean päiväksi kerrallaan; minulle on pääasia ainoastaan se, että kestän elämän. Uskokaa minua, kallis ystävättäreni, tarvitsen paljoa enemmän voimaa elääkseni kuin muut kuollakseen. Mutta minun täytyy odottaa siihen hetkeen asti, jolloin äitini minulle vihdoin antaa vapauden ja suo sen ilon, että saan häntä seurata; sillä äitini on ainoa olento maan päällä, joka minua todellakin rakastaa. — Te, kallis ystävättäreni, unohtakaa minut ja koettakaa olla onnellinen. Jääkää hyvästi!
Signora Pestalozzan vastaus
Sanon siis teille ainiaaksi hyvästi! Tuntematon, synkkä voima vaikuttaa minuun ja pakoittaa minut ehkä toimimaan väärin — oi, kuinka tämä sana painaa mieltäni, ja kuinka kyyneleeni taukoamatta tulevat tämän tähden virtaamaan!… En ota anteeksiantoanne vastaan, sillä se lisää vain onnettomuuttani — surkuttelen teitä ja säälin teitä ehkä enemmän kuin ketään muuta maailmassa, kun näin, että olette koko elämänne ajan saanut kärsiä pettymyksiä, ja kun minäkin teille olen valmistanut tuskallisia tunteita!… Siinä juuri on voimattomuuteni: siinä, missä tahdoin tehdä hyvää, kääntyikin kaikki katkeruudeksi! Toivon surullisten kokemuksienne vuoksi vihdoinkin löytävänne rauhanne… Sallikaa minun teidän puolestanne kääntyä taivaan puoleen ja hartaasti rukoilla edestänne. Ah, meidän välillämme ei ole enää mitään muuta kuin tämä side, mutta se on purkamaton, vaikka te sanoisittekin itsenne vapaaksi minusta; se on ainoa lohdutus, mikä jää surulliseen elämääni. Pyydän teitä hävittämään kirjeeni, tämänkin, jonka teille nyt kirjoitan. Vakuutan teille polttaneeni teidän kirjeenne muutama päivä sitten, ilman että vieras silmä koskaan oli niitä nähnyt. Niistä ei ole jälellä mitään muuta kuin muisto, eikä minulla ole ainoatakaan lehteä, jota en voisi miehelleni näyttää: ja jos tänä hetkenä kuolisin, niin ei hänellä siinä suhteessa olisi mitään syytä suruun. Uskokaa minua, minä kestän kaiken, kun hän vain säästyy. Kiitän teitä siitä, että tänä aamuna varhain otitte hänet niin ystävällisesti vastaan; hän on niin hyvä; pitäkää häntä rakkaana!
Jääkää kerta vielä hyvästi! Minun täytyy erota teistä voimatta antaa teille minkäänlaista lohdutusta, joka jo senkin vuoksi olisi teille vastenmielinen, että se tulee minun puoleltani… Jääkää hyvästi! Jumala teitä johdattakoon ja antakoon teille tulevaisuudessa onnellisemman kohtalon!
Quirina Mocetti Magiottille
("Donna gentilelle")
Hottingen, maaliskuun 30 p:nä, kello 6 illalla 1816.
Tänä päivänä ja tänä hetkenä on kulunut täsmälleen vuosi siitä, kun jätin Italian ja sen osan sitä maata, jonne en läpimatkallanikaan uskalla poiketa peläten, että kuolema minut äkkiä ennättää ja pakoittaa luuni mätänemään tuossa kirotussa maassa.
En tahdo kauempaa viivyttää vastaustani kirjeeseesi maaliskuun 22 päivältä; siinä on asioita, jotka ovat panneet koko sieluni kuohuksiin.