En voi uskoa teidän kokonaan unohtaneen minut. Uskon hemmotelleeni teidät niin, että ilman minua voitte nauttia ainoastaan epätäydellisiä iloja, ja olen onnellisempi kuin te, koska rakkautenne on minut täydellisemmin vallannut.
Olen hiljattain nimitetty luostarin portinvartijaksi; kaikki, jotka puhuvat kanssani, luulevat minun kadottaneen järkeni, sillä en tiedä, mitä heille vastaan. Nunnat mahtavat olla yhtä hulluja kuin minäkin, koska ovat luulleet minun voivan hoitaa jotain virkaa.
Ah, kuinka minä kadehdin Emanuelin ja Franciscuksen kohtaloa! Miksi en ole niinkuin hekin aina lähellänne! Olisin teitä seurannut ja varmasti palvellut teitä uskollisemmin kuin he. En maailmassa toivo mitään muuta kuin saada nähdä teidät. Ajatteletteko edes minua! Tyydyn siihen, että minua muistatte, mutta en uskalla olla siitä vakuutettu. Silloin kun näin teidät joka päivä, en siihen rajoittanut toiveitani, mutta te olette totuttanut minut alistumaan kaikkeen siihen, mitä piditte oikeana.
Yhtäkaikki en kadu jumaloineeni teitä, olen päinvastoin siitä sydämestäni iloinen, että olette minut houkutellut omaksenne; se julmuus, joka siinä piilee, että olette minut ehkä ainiaaksi jättänyt, ei vähennä hitustakaan rakkauteni tulta. Tahdon, että koko maailma sen tietäisi, enkä sitä salaa, ja olen hurmaantunut siitä, että olen teidän tähtenne menetellyt kaikessa säädyllisyyden sääntöjä vastaan. Kunniani ja hurskauteni on enää vain siinä, että rakastan teitä koko elämäni ajan hulluuteen asti, koska kerran olen alkanut teitä rakastaa.
En sano tätä kaikkea teille saadakseni teidät minulle kirjoittamaan. Elkää pakoittako itseänne mihinkään; en pyydä teiltä mitään muuta kuin minkä vapaasta tahdosta voitte antaa ja hylkään kaikki rakkaudenvakuutukset, joita olettekin osannut olla lausumatta. Iloni tulee olemaan puolustaa teitä, ja teidän ilonne kai siinä, että olette päässeet kirjeen kirjoittamisen vaivasta, ja minä annan teille sydämestäni kaikki anteeksi.
Tänä aamuna varhain oli muuan ranskalainen upseeri niin laupias, että puheli yli kolmen tunnin ajan kanssani teistä. Hän sanoi, että Ranskan kanssa oli solmittu rauha. Jos niin on asian laita, niin ettekö silloin voi tulla tänne ja viedä minua mukananne Ranskaan? Mutta enhän sitä ansaitse; toimikaa aivan niin kuin katsotte parhaaksi. Rakkauteni ei riipu siitä tavasta ja laadusta, millä minua kohtelette. Lähtönne jälkeen en ole hetkeäkään ollut terveenä ja ainoana ilonani on lausua tuhannet kerrat päivässä teidän nimeänne. Muutamat nunnat, jotka tuntevat sen surkuteltavan tilan, mihin olette minut saattanut, puhuvat usein teistä. Poistun huoneestani, jossa niin usein olette oleskellut, niin vähän kuin mahdollista, ja katselen taukoamatta kuvaanne, joka on minulle elämääni kalliimpi. Tämä tuottaa minulle jossain määrin helpoitusta, mutta samalla tuskaa, ajatellessani, etten ehkä enää koskaan näe teitä. Miksi täytyy sen mahdollisuuden olla olemassa, etten näe teitä ehkä koskaan? Oletteko ainiaaksi hylännyt minut? Olen aivan epätoivoissani. Teidän Mariana raukkanne ei jaksa enempää; hän vaipuu kirjoittaessaan nämät viimeiset sanat pyörtyneenä maahan. Jääkää hyvästi, jääkää hyvästi; säälikää minua!
Viides kirje.
Kirjoitan teille viimeisen kerran ja toivon, että tämän kirjeen edellisistä eroava sävy ja ajatusten muoto osoittaa teille, että vihdoinkin olette minut saanut vakuutetuksi siitä, ettette minua enää rakasta, eikä minun tule teitä enää rakastaa. Lähetän sen vuoksi heti ensi tilassa teille kaikki lahjoittamanne esineet. Elkää pelätkö, että teille vielä kerran kirjoitan. En pane edes nimeänne käärön päälle; jätän kaikki nämät toimet dona Britekselle, johon aina olen luottanut, tosin asioissa, jotka ovat tavattoman kaukana nykyisistä toimista. Hänen toimensa tulevat näyttämään vähemmän epäilyttäviltä kuin minun; hän ryhtyy kaikkiin varovaisuuskeinoihin, jotta varmasti tiedän teidän saavan takaisin kuvanne ja minulle lahjoittamanne rannerenkaat. Tahtoisin kuitenkin teidän tietävän, että olen jo monta päivää ollut siinä tilassa, että olisin voinut repiä ja polttaa rakkautenne pantit, jotka minulle ennen olivat niin tavattoman kalliit ja arvokkaat. Mutta olenhan osoittanut teidän suhteenne niin paljon heikkoutta, ettette koskaan olisi voinut otaksua minun pystyvän sellaiseen äärimmäiseen päättävään tekoon. Tahdon sen vuoksi maistaa kokonansa tuskan, minkä olen tuntenut kaikesta tästä erotessani, ja tuottaa teille edes hiukan mielipahaa. Se minun kuitenkin täytyy myöntää omaksi ja teidän häpeäksenne, että olen ollut näistä pienistä esineistä riippuvaisempi kuin tahdonkaan teille tunnustaa, ja että olen tuntenut, miten minun täytyi ottaa järkeni avukseni voidakseni erota jokaisesta yksityisestä kappaleesta, vaikka olinkin iloinen purkaessani kaikki välit teidän kanssanne. Mutta suoriutuuhan niin monen järkisyyn avulla kaikesta.
Olen antanut kaikki dona Britekselle. Mutta mitä kyyneleitä tämä päätös maksoikaan minulle! Tuhansien miettimisien ja tuhansien arvelujen jälkeen, joita te ette kyllä tunne ja joista en suinkaan tee mitään tiliä, vannotin häntä olemaan minulle koskaan puhumatta näistä esineistä, olemaan antamatta niitä minulle takaisin, vaikka pyytäisinkin katsellakseni niitä kerta vielä, ja lähettämään ne teille ilmoittamatta siitä minulle edeltäpäin mitään.
Olen tullut tuntemaan rakkauteni suuren määrän vasta nyt, kun olen kaiken tavoin ponnistanut voimiani parantuakseni siitä, ja pelkään, etten koskaan olisi uskaltanut ryhtyä siihen, jos edeltäpäin olisin tietänyt kaikki vaikeudet ja mielenliikutukset, jotka estävinä astuivat tielleni. Olen vakuutettu siitä, että olisin vähemmän kärsinyt, jos olisin pysynyt uskollisena rakkaudelleni teihin, niin kiittämättömästi kuin te olettekin käyttäytynyt minua kohtaan, kuin nyt, kun jätän teidät ainiaaksi. Olen tullut siihen kokemukseen, että tunteeni oli minulle rakkaampi kuin te, ja minun on täytynyt kestää mitä kamalimpia sieluntuskia sen jälkeen, kun loukkaava käytöksenne on muuttanut teidän persoonanne vihattavaksi.