Sukupuoleni luontainen ylpeys ei ole auttanut minua eikä ole tehnyt tätä päätöstä kepeämmäksi. Ah, olen halveksimisenne ottanut tyynesti vastaan, olisin kestänyt vihanne ja sen raivoisan mustasukkaisuuden, jonka teidän mahdollinen mieltymisenne toiseen olisi minussa herättänyt. Minun olisi silloin täytynyt taistella intohimoa vastaan, mutta teidän välinpitämättömyytenne on minulle sietämätön; viime kirjeenne loukkaavat ystävyydenvakuutukset ja naurettavat kohteliaisuudet ovat minulle osoittaneet, että ne eivät ole tehneet mitään syvää vaikutusta sydämeenne, että olette ne kuitenkin kaikki lukenut. Kiittämätön, minä olen vieläkin niin suuri hupakko, että joudun epätoivoon ajatellessani, etten enää voi itseäni lohduttaa sillä, että ne eivät ole joutuneet käsiinne ja että ovat teiltä salatut.
Minä kiroan teidän suoruuttanne. Olenko minä pyytänyt teitä kirjoittamaan totuutta? Miksi ette jätä minulle minun intohimoani? Teidän ei olisi tullut enää minulle kirjoittaa. Enhän vaatinut mitään selityksiä; enkö ole jo kylliksi onneton siitäkin, etten antanut teille mitään aihetta nähdäksenne erikoista vaivaa lumotessanne minut, ja etten enää kykene teitä puolustamaan?
Mutta sen tahdon teille sanoa, että olen tullut huomaamaan, kuinka arvoton te olette saamaan minun tulisen rakkauteni osaksenne ja kuinka hyvin tunnen teidän kaikki huonot ominaisuutenne. Mutta jos kaikesta siitä, mitä olen teille tehnyt, voin odottaa teidän ottavan varteen toivomukseni, niin vannotan teitä olemaan minulle enää kirjoittamatta ja auttamaan minua unohtamaan teidät kokonaan. Jos te, vaikkakin peitellen, viittaisitte siihen, että teidän on tarvinnut voittaa itsenne, ennenkuin olette kirjeeni päässyt loppuun, niin uskoisin ehkä teitä, ja tämä tunnustus herättäisi suuttumukseni ja vihani, ja se taas mahdollisesti sytyttäisi intohimoni uuteen tuleen. Teidän ei tarvitse vähääkään huolia minun teoistani ja toimistani; te tuhoaisitte varmaankin kaikki tuumani — millä oikeudella te sekaannutte niihin? Minä en tahdo tietää, minkä vaikutuksen tämä kirje tekee teihin; elkää jälleen hävittäkö maailmaa, jonka vaivalloisesti olen koettanut rakentaa. Mielestäni voitte olla tyytyväinen siihen kurjuuteen, mihin olette minut saattanut, joko sitten olette tahtonut tehdä minut onnettomaksi tai ette. Elkää riistäkö minua tästä epävarmuudesta, minä toivon sen ajan mittaan muuttuvan jonkinlaiseksi sielunrauhaksi. Lupaan olla teitä vihaamatta; epäilen liiaksi paljon voimakkaita tunteita, uskaltaakseni ryhtyä kokeilemaan. Olen vakuutettu löytäväni tässä maassa uskollisemman rakastajan; mutta oi, kuka voi herättää minussa rakkautta? Voisiko toisen miehen intohimo enää hellyttää sydäntäni? Onko minun intohimoni voinut hellyttää teidän? Enkö itsestäni ole tullut siihen kokemukseen, että hellästi rakastava sydän ei koskaan unohda sitä, mikä hänelle on tuottanut sanomattoman suurta nautintoa, jota se ei ennen tuntenut, mutta joihin se oli kykenevä; että sen kaikki ajatukset ovat kohdistuneet siihen epäjumalaan, minkä se on itselleen saanut; että ensimäiset vaikutelmat eivät voi kadota, ensimäiset haavat arpeutua; että jokainen uusi rakkaus, jonka sydän toivoo tuottavan apua ja sen uudelleen täyttävän, kuvailee turhaan tunnetta, jota ei se koskaan voi uudelleen saavuttaa; että kaikki onni, jota se etsii, vähääkään toivomatta sitä löytävänsä, ei tee muuta kuin todistaa epäämättömästi, että sille ei mikään ole niin rakas kuin tuskiensa muisto? Miksi olette antanut minun tuntea sen tunteen epätäydellisyyden ja katkeruuden, joka ei voi ainiaan kestää, sekä niitä tuskia, joita liian palava intohimo tuottaa, kun se ei ole molemminpuolinen, ja miksi liittyvät sokea mieltymys ja julma kohtalo yhteen pakoittaen meidät valitsemaan olentoja, jotka rakastavatkin toisia?
Vaikka voisinkin toivoa uudessa liitossa löytäväni tyydytystä ja kohtaisin kunnon miehen, niin tuntisin sellaista sääliä omaa itseäni kohtaan, etten voisi ketään, vaikka hän olisi maailman halvin ihminen, syöstä sellaiseen onnettomuuteen, kuin minkä te olette minulle tuottanut, ja vaikka ei minulla toden totta ole mitään syytä armahtaa teitä, niin en voisi tuottaa teille niin kamalaa rangaistusta, vaikkakin olojen odottamattoman muodostumisen kautta saattaisin sen tehdä.
Minä koetan vielä tänäkin hetkenä puolustaa teitä ja ymmärrän varsin hyvin, että nunna ei kuulu niihin naisiin, joille rakkaus pyhitetään. Mutta minusta tuntuu, että jos miehet rakastettuaan valitessaan käyttäisivät järkeään, niin antaisivat he nunnille etusijan muiden naisten rinnalla. Ei mikään estä heitä taukoamatta ajattelemasta rakkauttaan, heitä eivät häiritse tuhannet pikkuseikat, jotka elävien maailmassa vaativat aikansa. Minusta tuntuu, että mielellään ei näe rakastettunsa aina puuhailevan tuhansissa pikkuasioissa, eikä osoita mitään hienotunteisuutta se, että miehet sallivat naisten aina puhuvan seuroista, koristuksista ja kävelyistä; miesten täytyy aina tuntea mustasukkaisuuden oireita, kun naisten täytyy olla huomaavaisia, käyttäytyä ystävällisesti ja seurustella kaikkien kanssa. Kuka voi olla varma siitä, että he eivät tunne siinä jotain nautintoa ja suvaitsevat aviopuolisonsa lähentelemistä ainoastaan vastenmielisesti ja kyllästyneinä? Ja miten he mahtavatkaan tehdä pilkkaa rakastajastaan, joka ei vaadi heiltä tarkkaa tilitystä, joka helposti ja epäilemättä uskoo mitä tahansa hänelle puhutaan ja joka luottavaisena ja rauhallisena näkee naisen täyttävän seuraelämän velvollisuudet? Tarkoitukseni ei kuitenkaan ole epäämättömien perusteitten nojalla saada teitä vakuutetuksi siitä, että teidän tulee minua rakastaa, nehän ovat aivan kelvottomia keinoja, ja olenhan käyttänyt paljoa parempia saavuttamatta mitään; tunnen kohtaloni siksi hyvin, etten koetakaan sitä muuttaa; tulen koko elämäni ajan olemaan onneton. Enkö ollut onneton jo silloin, kun näin teidät joka päivä? Minä olin kuolla pelosta, että voisitte olla minulle uskoton; tahdoin pitää teidät aina luonani, ja kun se oli mahdotonta, niin vapisin joka kerta ajatellessani sitä vaaraa, minkä alaiseksi jouduitte tulemalla luostariin; olin kuoleman tuskassa ollessanne sotakentällä; olin epätoivoinen siitä, etten ollut kauniimpi ja teidän arvoisenne; napisin alhaista syntyperääni vastaan; luulin, että se rakkaus, jota osoititte minulle, voisi jollain tavoin teitä vahingoittaa; en mielestäni rakastanut teitä kyllin tulisesti; pelkäsin teidän tähtenne vanhempieni vihaa — lyhyesti sanoen, olin yhtä säälittävässä tilassa kuin sekin on, missä nyt olen. Jos te olisitte antanut minulle jotain todistuksia rakkaudestanne senkin jälkeen, kun läksitte Portugalista, niin olisin tehnyt kaiken voitavani päästäkseni täältä pois; olisin pukeutunut valepukuun tullakseni luoksenne. Ah, mitenkähän minun olisikaan käynyt, jos ette enää olisi välittänyt minusta Ranskaan tultuani? Kuinka neuvoton olisinkaan ollut? Minkä häpeän olisinkaan tuottanut suvulleni, joka minulle taas on tullut rakkaaksi sen jälkeen, kun en teitä enää rakasta.
Te voitte tästä huomata, että toisissa oloissa olisin ollut vieläkin säälittävämpi kuin mitä nyt olen. Puhun ainakin kerran eläissäni järkevästi teidän kanssanne. Kuinka minun itsehillitsemiseni mahtaakaan teitä miellyttää ja kuinka tyytyväinen te olettekaan minuun! En tahdo sitä kuitenkaan tietää; olenhan kerran pyytänyt teitä olemaan minulle kirjoittamatta, ja pyydän sitä uudelleen, entistä hartaammin.
Ettekö ole itseänne tuominnut sen johdosta, millä tavoin olette minua kohdellut? Ettekö koskaan ajattele sitä, että teillä on minua kohtaan suurempia velvollisuuksia kuin ketään muuta kohtaan maan päällä? Olenhan teitä rakastanut hulluuteen asti; ja minkä halveksimisen olenkaan saanut siitä osakseni? Te ette ole menetellyt kunnon miehen tavoin, teidän on täytynyt tuntea minua kohtaan enemmän kuin vaistomaista vastenmielisyyttä, koska rakkautenne ei ole tullut yhtä tuliseksi kuin minun. Olen antanut aivan keskinkertaisten ominaisuuksien lumota itseni. Mitä te sitten oikeastaan olette tehnyt ansaitaksenne suosioni? Minkä uhrin olette tehnyt minun tähteni? Ettekö ole etsinyt itsellenne vielä tuhansia muita huvituksia? Oletteko luopunut pelistä ja metsästyksestä? Ettekö ollut ensimäisenä valmis palaamaan armeijaan? Ettekö tullut takaisin myöhemmin kuin kaikki muut? Ettekö huimapäänä ole heittäytynyt vaaraan, vaikka olinkin teitä pyytänyt säästämään itseänne minun tähteni? Ette ole tehnyt pienintäkään yritystä tullaksenne Portugalin palvelukseen, vaikka kuitenkin täällä nautitte yleistä kunnioitusta. Veljenne kirje aiheutti heti lähtönne; ette hetkeäkään viivytellyt noudattaessanne tätä kutsua. Ja ettekö itse minulle kirjoittanut, että koko matkan ajan olitte mitä iloisimmalla tuulella?
Minun täytyy myöntää, että minun velvollisuuteni olisi teitä kuolettavasti vihata. Ah, minä olen itse ollut onnettomuuteeni syypää; olen paljastanut teille intohimoni liian selvästi, ja täytyyhän olla kaino herättääkseen rakkautta; täytyy taitavasti käyttää keinoja intohimon kiihoittamiseksi, rakkaus yksinään ei herätä vastarakkautta. Te tahdoitte voittaa rakkauteni, ja kun tämän päätöksen olitte tehnyt, niin ei ollut mitään keinoa, mitä ette olisi käyttänyt päästäksenne päämääräänne; te olisitte itse pakoittanut itsenne minua rakastamaan, jos se olisi ollut välttämätöntä. Mutta huomasittehan, että intohimottakin saavutitte tarkoituksenne, eikä teidän tarvinnut turvautua siihen. Mikä uskottomuus! Uskotteko voivanne rankaisematta minua pettää? Jos jokin sattuma toisi teidät tähän maahan, niin julistan täten teille, että jätän teidät omaisteni koston valtaan. Olen kauan aikaa suorastaan epäjumaloinut teitä, ja se kauhistuttaa nyt minua, ja omatuntoni vainoo minua säälimättömän ankarasti; tunnen selvästi hairahduksieni häpeän, joihin olette minut viekoitellut, ja intohimoni, ah! on kadonnut, joka tähän asti salasi minulta syyllisyyteni peloittavan suuren määrän. Milloin pääsen tästä kamalasta ristiriidasta vapaaksi?
Yhtäkaikki uskon, etten teille mitään pahaa tahdo, ja että mukautuisin näkemään teidät onnellisenakin. Mutta jos teillä todellakin on sydän, niin kuinka voisitte olla onnellinen?
Tahtoisin teille kerta vielä myöhemmin kirjoittaa, näyttääkseni vain teille, että minä kuitenkin ehkä ajan mittaan olen tullut rauhallisemmaksi. Mikä nautinto olisikaan minulle voida moittia teitä häpeällisestä menettelystänne minun suhteeni, kun se ei enää tuottaisi minulle tuskaa ja kun voisin teille osoittaa, että halveksin teitä, että aivan välinpitämättömästi puhun teidän petoksestanne, että olen unohtanut kaikki nautintoni ja tuskani ja että ainoastaan silloin muistan teitä, kun tahallani tahdon teidät johdattaa mieleeni.