Rakas George, minulla on jotain typerää ja naurettavaa teille sanottavana. Minä kirjoitan typerästi, sen sijaan, että olisin sen suullisesti ilmoittanut, palatessani tuolta kävelyltä. Minä olen tänä iltana oleva tästä aivan onneton. Te tulette nauramaan vasten kasvojani, te tulette väittämään minun käyttäneen korupuheita kaikissa tähänastisissa väleissämme. Ajatte minut ovesta ulos ja uskotte minun valehtelevan. Minä olen rakastunut teihin. Olen sitä ollut aina ensimäisestä päivästä alkaen, jolloin olin luonanne. Luulin parantuvani siitä nähdessäni teidät ystävänäni. Luonteessanne on paljon sellaista, joka voisi minut siitä parantaa; olen koettanut parhaani mukaan sitä vakuuttaa itselleni. Mutta minä säänkin maksaa liian kalliin hinnan niistä hetkistä, jotka olen viettänyt seurassanne. Parempi on, että sanon sen teille, ja minä olen tehnyt siinä oikein, sillä kärsin nyt paljoa vähemmän, ja parantuisin tästä, jos suljette minulta ovenne. Tänä iltana olin päättänyt antaa teille tiedon, että olin maalla, mutta en tahdo rakennella mitään salaisuuksia edessänne enkä näyttää syyttä suotta hankkivani riitaa. Nyt, George, te sanotte: taas yksi, joka alkaa minua ikävystyttää! niinkuin tapanne on lausua; ellen ole teille aivan ensipäivän tuttava, niin sanokaa aivan samoin kuin olisitte sanonut eilen puhellessanne eräästä toisesta, mitä minun tulee tehdä. Mutta minä pyydän, jos aijotte sanoa epäilevänne sitä, mitä teille kirjoitan, niin elkää mieluummin vastatko laisinkaan. Tiedän, mitä ajattelette minusta, enkä toivo mitään tunnustaessani tämän teille. En voi kadottaa muuta kuin ystävän ja ne ainoat mieluisat hetket, jotka olen viettänyt kuukauden ajan kuluessa. Mutta tiedänhän, että olette hyvä, että olette rakastanut, ja luotan teihin, en niinkuin rakastajattareen, vaan suoraan ja rehelliseen toveriin. George, olen hullu riistäessäni itseltäni tilaisuuden saada nähdä teitä sinä lyhyenä aikana, minkä vielä vietätte Pariisissa, ennenkuin matkustatte maalle ja lähdette Italiaan, jossa olisimme viettäneet kauniita öitä, jos minulla olisi voimia. Mutta tottahan on se, että kärsin ja että minulta puuttuu voimat.
George Sand Pagellolle
Olemme syntyneet erilaisten taivaiden alla, eihän meillä ole samanlaisia ajatuksia eikä samaa kieltä; mutta onhan meillä kuitenkin samanlaiset sydämet. Kostea ja usvainen maa, josta saavun, on mieleeni jättänyt lempeitä ja alakuloisia vaikutelmia; kirkas aurinko, joka otsasi on tummentanut, minkä intohimon se onkaan sinulle antanut? Minä osaan rakastaa ja kärsiä, ja sinä, rakastatko sinä? Kiihkeät syleilysi, toiveittesi rohkeus huumaavat minut ja samalla herättävät minussa pelkoa. En osaa intohimoasi voittaa enkä liittyä siihen. Synnyinmaassani ei rakasteta samalla tapaa, ja sinun rinnallasi seison kalpeana patsaana, katson sinuun kummastuneena, kaihoten ja levottomana. En tiedä, rakastatko minua todellakin. En saa sitä koskaan tietää. Sinä osaat sopertaa vain muutaman sanan minun kieltäni, enkä minä osaa kylliksi hyvin sinun kieltäsi voidakseni tehdä sinulle syvällisempiä kysymyksiä. Ehken osaisi ajatuksiani selittää sittenkään, vaikkakin osaisin täydellisesti sinun kieltäsi. Ne seudut, joissa olemme eläneet, ihmiset, jotka meitä ovat opettaneet, ovat epäilemättä syypäitä siihen, että meillä on ajatuksia, tunteita ja tarpeita, jotka toisillemme ovat vieraita. Minun mietiskelevä mieleni ja sinun tulinen luonteesi synnyttävät ehdottomasti aivan päinvastaisia ajatuksia. Sinä et voi niitä tuhansia tuskia, joiden valtaan joudun, laisinkaan tuntea ja halveksit niitä; sinun täytyy nauraa sille, joka saattaa minut itkemään. Ehkä et tunne laisinkaan kyyneleitä?
Tuletko tuekseni vai valtijaakseni? Lohdutatko niitä tuskiani, joita olen kärsinyt, ennenkuin sinut elämäntielläni kohtasin? Tiedätkö, miksi olen surullinen? Tunnetko sääliä, kärsivällisyyttä ja ystävyyttä? Sinuun on ehkä istutettu se vakaumus, ettei naisilla ole laisinkaan sielua. Tiedätkö, onko se minulla? Vähät siitä, oletko kristitty vai muhamettilainen, kuulutko sivistyskansaan vai raakalaisiin, kun tiedän, oletko ihminen? Mitä on tuossa miehekkäässä rinnassa, noissa leijonansilmissä, tuon korkean otsan sisällä? Elääkö sinussa jalo, puhdas ajatus, veljellinen ja hurskas tunne? Uneksitko nukkuessasi lentäväsi taivasta kohden? Kääntyykö luottamuksesi jumalaan, kun ihmiset pahoin tekevät? Tuleeko minusta toverisi vai orjattaresi? Himoitsetko minua vai rakastatko minua? Osaatko minua kiittää, kun intohimosi on tyydytetty? Osaatko minulle sen sanoin lausua, kun teen sinut onnelliseksi? Tiedätkö, mitä olen, ja tuletko levottomaksi, ellet sitä tiedä? Olenko sinulle jotain tuntematonta, joka pakoittaa sinut etsimään ja unelmoimaan, vai olenko silmissäsi ainoastaan nainen, niiden kaltainen, jotka haaremissa asustavat? Ilmaisevatko silmäsi, joista olin näkevinäni taivaisen säteen loistavan, toivomuksen, joka tuollaisia naisia tyydyttää? Tiedätkö, mitä se sielunkaipaus on, jota eivät ajat voi viihdyttää, ei inhimillinen hyväily uuvuttaa?… Kun näen sinut rauhallisena, niin tiedänkö ajatteletko vai lepäätkö? Kun silmäsi painuvat umpeen, niin tapahtuuko se hellyydestä vai väsymyksestä?… En tunne mennyttä elämääsi enkä luonnettasi, enkä tiedä, mitä ne ihmiset, jotka sinut tuntevat, sinusta ajattelevat. Rakastan sinua tietämättä, tulenko sinua kunnioittamaan, rakastan sinua siksi, että miellytät minua; ehkä minun kohta täytyy sinua vihata. Jos kuuluisit samaan kansaan kuin minäkin, niin tiedustelisin sinulta kaikkea, ja sinä ymmärtäisit minua. Mutta silloin tulisin ehkä vieläkin onnettomammaksi, sillä sinä pettäisit minua. Mutta ethän sinä minua petä, et tee minulle turhia lupauksia, et vanno vääriä valoja. Sinä olet rakastava minua siten kuin rakkauden käsität, siten kuin osaat rakastaa. Sitä, mitä turhaan muista olen etsinyt, en ehkä sinustakaan löydä, mutta ainakin kuvittelen, että sinulla se on. Sinä sallit minun selittävän katseet ja hyväilyt, jotka aina ovat minua maailmassa pettäneet, liittämättä niihin petollisia sanoja. Selitän unelmasi ja annan vaitiolosi olla kaunopuheisen. Annan teoillesi sen tarkoituksen, jonka toivoisin niillä olevan. Kun hellästi minuun katsot, niin uskon, että sielusi kääntyy puoleeni; kun katsot ylöspäin, niin otaksun älysi kääntyvän ikuista liettä kohden, josta se on kotoisin. Pysykäämme siis sellaisina kuin olemme, toistemme kieltä oppimatta. En tahdo tietää, miten elämääsi ohjailet ja mikä asema sinulla on ihmisten joukossa. Kätke sielusi minulta, jotta aina voin pitää sitä kauniina!
George Sand Alfred de Mussetille
Treviso, maaliskuun 30 p:nä (1834).
Tahdoin sinua etäältä seurata, lapseni. Palatessani Veneziaan piti minun Pagellon kanssa tulla Vicenzaan kuullakseni, miten ensimäisen surullisen päiväsi olit viettänyt. Mutta tunsin, että minulla ei olisi rohkeutta viettää yötä samassa kaupungissa, kuin sinä olet, tulematta heti aamulla luoksesi syleilemään sinua. Kaiho kalvoi minua, mutta en tahtonut uudistaa eron tuskia ja mielenliikutusta. Ja sitäpaitsi olin paluumatkalla itsekin niin sairas, että pelkäsin minulta puuttuvan tarpeelliset voimat. Herra Rebizzo tuli minua noutamaan ja otti minut väkisin matkaansa, toi minut tänne yöksi. He olivat minua kohtaan hyvin ystävällisiä ja puhuivat sinusta suurella mielenkiinnolla, ja se tuntui suloiselta. Nyt kirjoitan sinulle Trevisosta. Olen tänä aamuna kello kuusi lähtenyt Veneziasta. Joka tapauksessa saavun tänä iltana Vicenzaan ja nukun samassa majatalossa, jossa sinä olet nukkunut. Vasta tänä iltana saavutan rauhan ja millaisen rauhan! Niin pitkä matka, ja sinä olet vielä niin perin heikko! Hyvä jumala, hyvä jumala! Rukoilen jumalaa aamusta iltaan. Toivon hänen minua kuulevan. Huomenna saan kirjeesi Veneziassa. Saavun sinne melkein samalla kuin sekin. Elä ole minun puolestani levoton. Ole voimakas kuin hevonen, mutta elä käske minua olemaan iloinen ja rauhallinen. Se ei kohtakaan tapahdu. Ystävä parka, mitenkähän oletkaan tämänkin yön viettänyt? Toivon uupumuksen pakoittaneen sinut nukkumaan. Ole järkevä, viisas ja hyvä, niinkuin minulle olet luvannut. Kirjoita minulle jokaisesta kaupungista, jossa aijot nukkua, tai anna edes Antonion kirjoittaa sinun puolestasi, jos se sinua ikävystyttää. Kirjoitan sinulle Geneveen tai Torinoon, riippuen siitä, mitä tietä kuljet ja mistä olet minulle tiedon jättänyt Milanoon.
Voi hyvin, voi hyvin, enkelini, jumala sinua suojatkoon, johtakoon ja tuokoon sinut kerran tänne takaisin, jos täällä olen. Joka tapauksessa näen sinut loma-aikana. Ja kuinka suuri on onni silloin oleva? Kuinka paljon tulemmekaan toisiamme rakastamaan — eikö totta, veljeni, lapseni? Ah, kuka sinua hoitaa, ja ketä minä saan hoitaa? Kuka minua tarvitsee, ja kestä saan tästä lähin pitää huolta? Miten tulen toimeen ilman sitä hyvää ja pahaa, minkä minulle olet tuottanut? Voitko unohtaa ne tuskat, jotka sinulle tuotin ja jotka sinulle vain muistuttavat hyviä aikoja. Varsinkin viimeistä, joka aina on jättänyt minun sydämeeni balsamin ja joka haavojasi tulee lieventämään. Hyvästi, pieni lintuni. Rakasta aina vanhaa George raukkaasi.
Pagellosta en sano sinulle muuta, kuin että hän sinua suree melkein yhtä paljon kuin minäkin, ja kun sanoin hänelle kaiken sen, mitä pyysit minun hänelle lausumaan, hän menetteli aivan samoin kuin sokean rouvansa kanssa. Hän juoksi suuttumuksesta itkien pois.
Alfred de Musset George Sandille