Geneve, huhtikuun 4 p:nä 1834.
Rakastan sinua toden totta, George. Neljän päivän kuluttua olen kolmensadan penikulman päässä sinusta, miksi en siis puhuisi suoraan? Näin etäällä ollessa ei ilmene enää kiivautta eikä hermokohtauksia; rakastan sinua, tiedän sinun olevan miehen luona, jota rakastat, ja kuitenkin olen rauhallinen. Viljavina putoavat kyyneleeni käsilleni kirjoittaessani sinulle, mutta ne ovat suloisimmat, kalleimmat kyyneleet, mitä olen vuodattanut. Olen rauhallinen; väsymyksestä uupunut lapsi ei tällä tavoin puhuisi sinulle. Otan auringon todistajakseni, että näen sydämeeni yhtä kirkkaasti kuin se matkallaan näkee. En tahtonut sinulle kirjoittaa, ennenkuin olin itsestäni selvillä; niin paljon on tässä pääraukassa tapahtunut. Mistä kummallisesta unesta herään!
Tänä aamuna kävelin pitkin Geneven katuja ja katselin puotien ikkunoihin, uudet liivit, englantilainen kauniisti painettu kirja herätti huomiotani. Katsoin kuvaani peilistä, tunsin tuon entisajan lapsen. Mitä sinä teitkään, ystävä parka! Näin sen miehen kuvan, jota tahdoit rakastaa! Sydämessäsi oli kymmenen tuskanvuotta, kymmenen vuotta oli sinussa palava jano onneen, ja hän oli se korsi, johon tahdoit nojautua! Sinä rakastaisit minua! George parka! Värisen. Tein sinut niin kovin onnettomaksi, ja minkä vieläkin kamalamman onnettomuuden olin tuottamaisillani sinulle! Vielä kauan näen, George, nuo valvomisesta kalpeat kasvot, jotka kahdeksantoista yötä kumartuivat tyynyni yli! Kauan olen näkevä sinut tuossa kohtalokkaassa huoneessa, jossa niin paljon kyyneleitä on vuodatettu.
George parka! Armas, kallis lapsi! Olit erehtynyt, luulit olevasi rakastajattareni ja olitkin ainoastaan äitini; taivas on luonut meidät toisiamme varten; sielumme ovat yläilmoissaan tunteneet toisensa aivan kuin kaksi vuorikotkaa, ovat lentäneet toistensa luo, mutta syleily oli liian voimakas, me harjoitimme sukurutsausta.
Nyt, ystävättäreni, olin sinua kohtaan, ainakin viime aikoina, pyöveli; olen tuottanut sinulle paljon tuskia, mutta jumalan kiitos, se pahin, minkä olisin voinut sinulle tehdä, on jäänyt tekemättä.
Elköön ystävyyteni olko sinulle taakaksi. Kunnioita sitä, tätä ystävyyttä, joka on kiihkeämpi kuin rakkaus, se on ainoa hyvä, mikä minussa on, muistele sitä, se on jumalan herättämä. Sinä olet se lanka, joka minut häneen sitoo; ajattele elämää, mikä minua odottaa.
George Sand Alfred de Mussetille
Huhtikuun 15 p:nä (1834).
Olenko ollut rakastajattaresi vai äitisi, se merkitsee vähän. Olenko herättänyt sinussa rakkautta tai ystävyyttä, olenko ollut sinun kanssasi onnellinen tai onneton, se ei nyt muuta sieluni tilaa. Tiedän rakastavani sinua, ja siinä on kaikki. Valvoa puolestasi, varjella sinut kaikesta pahasta ja vastoinkäymisistä, tuottaa sinulle hupia ja iloa, se on se tarve ja se suru, mitä nyt tunnen kadotettuani sinut.
Alfred de Musset George Sandille