Maaliskuun 30 p:nä 1834.

(Postileima. Pariisi. Toukokuun 1 p.)

Se ei siis ole unta, rakas veljeni. Tämä ystävyys, joka elää rakkauden jälkeen, josta kaikki tekevät niin paljon pilkkaa, josta itsekin olen tehnyt niin paljon pilkkaa, tämä ystävyys on olemassa. Se on siis totta, sinä sanot sen ja minä uskon, minä tunnen sen, sinä rakastat minua. Mitä onkaan minussa tapahtunut, ystäväni? Näen sallimuksen käden aivan kuin näen auringon. Nyt se on ainiaaksi loppunut, minä olen luopunut, en ystävistäni, vaan siitä elämästä, jota olen viettänyt yhdessä heidän kanssaan. Sitä ei voi uudelleen aloittaa, siitä olen varma; kuinka tyytyväinen olenkaan siitä, että olen sitä koettanut! Ole ylpeä, minun suuri ja kunnon Georgeni, sinä olet lapsesta tehnyt miehen. Ole onnellinen, ole rakastettu, lepää, anna minulle anteeksi! Mitä olinkaan ilman sinua, rakkaani? Muistelehan keskustelujamme kammiossasi: katso, mistä olet minut ottanut ja mihin jättänyt. Seuraa kulkuasi elämässäni: katso, kuinka kaikki tämä on sykkivää ja kirkasta; kuinka selvästi sanoitkaan minulle: tämä ei ole sinun tiesi; kuinka tartuitkaan käteeni ohjataksesi minut oikealle uralleni. — Istahda tämän vaatimattoman tien varrelle, lapsukaiseni, sinä olit liian uupunut astellaksesi pitemmälle minun kanssani. — Mutta minä tulen sitä kulkemaan. Sinun täytyy kirjoittaa minulle usein, sinun täytyy antaa minun kirjoittaa sinulle elämästäni, sen mukaan kuin sitä elän. Muista, että minulla ei ole mitään muuta kuin sinä, olen kaiken kieltänyt, kaikkea pilkannut, epäilen kaikkea, paitsi sinua. Sano minulle, onko sinulla rohkeutta siihen? Joka kerta, kun nostan pääni myrskyssä, aivan kuin pelästynyt merenkulkija, niin löydänkö aina tähteni, ainoan tähteni yössä? Neuvottele itsesi kanssa. Nämät kolme kirjettä, jotka olen saanut, ovatko ne rakastajattaren viimeinen kädenpuristus, kun hän lähtee, vai ystävän ensimäinen, kun hän jää? Mutta lyö minut laimin, unohda minut, mitä siitä? Enkö ole sinua omistanut? Enkö ole sinua pitänyt ja syleillyt näillä käsivarsillani? Tiedätkö, miksi en rakasta ketään muuta kuin sinua? Tiedätkö, miksi mennessäni nykyään seurapiireihin silmäni vilkuilevat aivan kuin pelokkaan hevosen silmät? En erehdy mistään sinun vioistasi; sinä et valehtele. Kas, siksi minä sinua rakastan. Muistan hyvin tuon kirjeessä mainitun yön. Mutta sanohan, vaikka kaikki epäluuloni olisivat tosia, niin millä sinä minua pettäisit? Sanoitko minulle rakastavasi minua? Enkö saanut varoituksia? Oliko minulla mitään oikeuksia? Oi, rakas lapsi, kun minua rakastit, niin petitkö minua koskaan? Onko minulla ollut mitään syytä moittia sinua niinä seitsemänä kuukautena, joina näin sinut joka päivä? Ja kuka on niin kurja raukka, että sanoo petolliseksi naista, kun tämä kunnioittaa miestä siksi paljon, että ilmoittaa hänen hetkensä tulleen? Valhetta minä kammoan, se tekee minut epäluuloisimmaksi ja ehkä onnettomimmaksi ihmiseksi. Mutta sinä olet yhtä suora kuin olet jalo ja ylpeäkin.

Sen vuoksi uskon sinua ja puolustan sinua vaikka koko maailmaa vastaan siksi, kunnes kuolen. Nyt jokainen, joka tahtoo, voi minua pettää, pidellä pahoin ja repiä minua, minä voin kärsiä, sillä tiedän sinun olevan olemassa. Jos minussa on jotain hyvää, jos joskus teen jotain suurta käsilläni tai kynälläni, niin sano itsellesi tietäväsi, mistä se johtuu; niin George, minussa on jotain, joka on arvokkaampaa kuin ajattelinkaan; kun näin tuon kunnon Pagellon, niin tunsin suuren osan omaa itseäni, mutta puhtaana ja vapaana siitä poistamattomasta liasta, joka on minut myrkyttänyt. Sen vuoksi ymmärsin, että minun täytyi lähteä. Elä kadu, rakas sisareni, olleesi rakastajattarenani. Sen täytyi tapahtua, jotta oppisin sinut tuntemaan, mutta elä muistele järjetöntä sanaa, jonka kerran olen lausunut, ja josta mainitset viimeisessä kirjeessäsi. Ne nautinnot, jotka löysin sylissäsi, olivat puhtaimmat, se on totta, mutta elä sano, että ne silti olivat pienemmät. Täytyy tuntea minut, niinkuin minä itseni tunnen, tietääkseen, mitä ne olivat. Muista erästä säettä Namounasta. Muisto eräästä hetkestä, jonka vietin sylissäsi, on tähän asti estänyt ja tulee kauan estämään minua lähestymästä toista naista.

Minulla tulee kuitenkin olemaan toisia rakastajattaria; nyt puut alkavat vihannoida, ja syreenien tuoksu tulvehtii suurina laineina huoneeseeni; kaikki syntyy uudelleen, ja sydämeni sykkii voimakkaasti vastoin tahtoani. Olen vielä nuori, ensimäinen nainen, jonka otan, on oleva myöskin nuori, minä en vähääkään luota kehittyneeseen naiseen. Sen jälkeen kuin sinut löysin, ei minulla ole enää mitään syytä etsiä.

Kirjoitin viime kerralla sinulle alakuloisesti, ehkä raukkamaisestikin; en enää muista sitä, palasin Malaquais-kadulta, ja myönnän, että sitä en vielä siedä, olen siellä käynyt vasta kolme kertaa, ja joka kerta olen palattuani ollut aivan murtuneena koko päivän, voimatta sanoa sanaakaan kellekään. Löysin papyrosseja, jotka olit tehnyt ennen lähtöämme ja jotka olivat jääneet tuhkakuppiin. Minä poltin ne murheella ja kummallisella nautinnolla. Varastin vielä sen lisäksi pienen, puoliksi rikki menneen kamman toalettipöydän laatikosta, ja se on aina taskussani. Sinä näet, että kerron sinulle kaikki hullutukseni, mutta miksi tekisin itseni sankarillisemmaksi kuin olenkaan! Sinä autat toveriasi lohduttamaan rakastajaa. Tiedätkö, muuan asia kirjeessäsi hurmasi minut? Se on se tapa, jolla puhut Pagellosta, miten hän pitää sinusta huolta, miten paljon hänestä pidät, ja miten avomielisesti annat minun lukea sydämeesi. Kohtele minua aina siten. Se tekee minut ylpeäksi. Ystäväni, nainen, joka sillä tapaa puhuu uudesta rakastajastaan sille, jonka hän jättää ja joka häntä vielä rakastaa, antaa suurimman todistuksen kunnioituksestaan, minkä mies voi naiselta saada.

* * * * *

Sano Pagellolle, että minä kiitän häntä siitä, että hän rakastaa sinua ja sillä tavoin valvoo puolestasi. Eikö tämä tunne ole naurettavin maailmassa? Minä rakastan tuota poikaa melkein yhtä paljon kuin sinua, järjestä sinä tämä asia niin kuin tahdot. Hän on syynä siihen, että olen kadottanut elämäni kaiken rikkauden, ja minä rakastan häntä aivan kuin hän olisi antanut sen minulle takaisin. En tahtoisi nähdä teitä yhdessä, ja olen onnellinen siitä, että te olette yhdessä. Oh! enkelini, enkelini, ole onnellinen ja minäkin olen.

* * * * *

Hyvästi, veljeni, enkelini, lintuni, rakas pienokaiseni, hyvästi kaikki se, mitä rakastan tämän surullisen taivaan alla, minkä olen löytänyt varmaksi tässä kurjassa maailmassa. Laulatko vielä joskus meidän vanhoja espanjalaisia laulujamme? Ja ajatteletko vielä toisinaan kuolevaa Romeota? Hyvästi, Juliani. Ramenta il nostr'amor.