Sainte-Beuve käskee minua puristamaan kättäsi hänen puolestaan.

George Sand Alfred de Mussetille

Venezia, toukokuun 12 p:nä 1834.

Ei, rakas lapsi, nuo kolme kirjettä eivät ole rakastajattaren viimeinen kädenpuristus, kun hän jättää sinut, se on veljen syleily, joka jää luoksesi. Tämä tunne on siksi kaunis, siksi puhdas ja siksi suloinen, etten koskaan tuntisi tarvetta lopettaa sitä. Oletko varma, sinä, lapseni, siitä, ettet koskaan ole pakoitettu sitä purkamaan? Eikö uusi rakkaus vaatisi sitä välttämättömänä ehtona? Elköön minun muistoni myrkyttäkö ainoatakaan elämännautintoasi, mutta elä anna näiden nautintojen hävittää ja halveksia minun muistoani. Ollos onnellinen, ollos rakastettu. Miksi et olisi? Mutta säilytä sydämesi sopukassa minulle pienoinen paikka ja mene sinne surusi päivinä löytääksesi sieltä lohdutusta tai rohkaisua. — Sinä et puhu terveydestäsi. Kerrot kuitenkin, että kevätilma ja syreenien tuoksu tulvehtii suurina laineina huoneeseesi ja saa sydämesi kiivaasti sykkimään rakkaudesta ja nuoruudesta. Se on terveyden ja voiman tunne, epäilemättä suloisin, minkä luonto meille antaa. Rakasta siis, Alfred, rakasta täydellä sydämelläsi. Rakasta nuorta, kaunista naista, joka ei vielä ole rakastanut eikä kärsinyt. Kohtele häntä hellästi eläkä saata häntä kärsimään. Naisen sydän on niin kovin herkkä, ellei se ole jäätä tai kiveä. En usko olevan mitään kultaista keskitietä, ei ainakaan sinun tavassasi rakastaa ja kunnioittaa. Turhaan koetat vallittaa itseäsi halveksimisen taakse tai suojata itseäsi lapsellisella kepeydellä. Sinun sydämesi on luotu rakastamaan ja sitten kuihtumaan kokonaan. En usko, että kun sinussa on niin paljon elinvoimaa ja nuoruutta, voit tulla "juhlallisen tasaiseksi". Joka hetki karkaat siitä pois ja tuhlaat vastoin tahtoasi arvottomille olennoille rakkautesi rikkaan hehkun. Olet sanonut sata kertaa ja voit sen sanoa yhä uudelleen, mikään ei ole hävittänyt tätä lausetta: Maailmassa on vain rakkaus, joka on jonkin arvoista. Ehkä se on jumalallinen ominaisuus, joka katoo ja uudelleen löytyy, jota täytyy hoidella tai joka on ostettava julmilla kärsimyksillä, tuskallisilla kokemuksilla. Ehkä olet rakastanut minua tuskalla, voidaksesi toista rakastaa täydellä antaumuksella. Ehkä hän, joka tulee, rakastaa sinua vähemmän kuin minä, ja ehkä hän on onnellisempi ja rakastetumpi. Näissä asioissa on niin paljon salaperäistä, ja jumala vie meidät niin uusille ja odottamattomille teille! Anna kaiken tulla, elä vastusta häntä. Ei hän hylkää valittujaan. Hän taluttaa heitä ja vie korpeen, jotta he oppisivat elämään, ja asettaa heidät sitten juhlapöydän ääreen, jotta he saavat levätä. Lapsi, sieluni rauhoittuu ja toivo palaa. Mielikuvitukseni kuolee, eikä enää kiinny muuta kuin kirjallisiin kuvitelmiin. Se jättää tehtävänsä todellisessa elämässä, eikä enää raasta minua viisauden ja järkiperäisyyden ulkopuolelle. Sydämeni pysyy vielä ja tulee aina pysymään herkkänä ja väräjävänä, valmiina vuotamaan runsaasti verta pienimmästäkin neulanpistoksesta. Tässä tunteellisuudessa on vielä jotain liioiteltua ja sairaalloista, joka ei parannu yhdessä päivässä.

* * * * *

Ensi kerran elämässäni rakastan ilman intohimoa.

Sinä et vielä ole päässyt siihen. Ehkä kuljet päinvastaiseen suuntaan. Ehkä viimeinen rakkautesi on romantillisin ja nuorin. Mutta sinun hyvää sydäntäsi, sinun hyvää sydäntäsi, elä surmaa, minä rukoilen sitä! Liittyköön se kokonaan tai osaksi kaikkiin rakkauksiisi elämässäsi, mutta olkoon sillä aina niissä jalo osa, jotta kerran voit katsoa taaksesi ja sanoa niinkuin minäkin: minä olen kärsinyt usein, olen pettynyt toisinaan, mutta minä olen rakastanut. Minä itse olen elänyt, eikä ylpeyteni ja ikävystymiseni luoma teennäinen olento. Olen koettanut näytellä tätä osaa yksinäisyyden ja halveksimisen hetkinä, mutta se on tapahtunut lohduttaakseni itseäni silloin, kun olin yksin; mutta kun olen ollut kahden, olen antautunut niinkuin lapsi, olen tullut tyhmäksi ja hyväksi niinkuin rakkaus tahtoo meidän olevan.

George Sand Alfred de Mussetille

Kesäkuun 15 p:nä (1834).

Jumala säilyttäköön, ystäväni, sen mielentilan, missä sydämesi ja sielusi tällä hetkellä ovat. Rakkaus on temppeli, jonka rakastava rakentaa olennolle, joka sen ansaitsee suuremmassa tai vähemmässä määrässä, eikä kauneinta siinä ole jumala, vaan alttari. Miksi pelkäät? Jos epäjumalasi pysyy pystyssä tai piankin sortuu, niin olethan yhtäkaikki rakentanut kauniin temppelin. Sielusi on siellä asunut ja jumalaisella suitsutuksella sen täyttänyt, ja sinun kaltaisesi sielun täytyy saada suurta aikaan. Jumala ehkä vaihtuu, mutta temppeli pysyy niin kauan kuin sinä elät. Se on oleva ylevä pakopaikka, jonne voit mennä vahvistamaan sieluasi ikuisen liekin ääressä, ja sinun sielusi on kylliksi rikas ja voimakas uusiakseen jumalan, kun se jalustaltaan lähtee. Luuletko siis, että yksi tai kaksi rakkautta riittää voimakkaan sielun ammentamaan kuiviin ja kuihduttamaan? Kauan minäkin sitä uskoin, mutta nyt tiedän, että sen laita on aivan päinvastoin. Se on tuli, joka aina pyrkii leimuamaan korkealla ja puhdistumaan. Ehkä tulee sitä taitavammaksi etsimisessä, jota enemmän turhaan on etsinyt; jota useammin oli pakoitettu vaihtamaan, sitä kykenevämpi on säilyttämään sen, minkä on löytänyt. Kukapa tietää? Ehkä se onkin koko elämän kamala, ihana ja rohkea tehtävä. Se on orjantappurakruunu, joka alkaa vihannoida ja ruusuilla täyttyä silloin, kun tukka alkaa harmaantua. Ehkä jumala mittaa tuskiamme ja töitämme nuoruutemme voimien mukaan, ja ehkä on aika määrätty, jolloin saamme levätä ja menneisyyden ponnistuksista nauttia. Mikä on kauniimpi näistä moraalisen elämän ajanjaksoista, toivon kyyneleet vai onnen riemulaulut? Ehkä edellinen? Astun jälkimäiseen ja luulen vieläkin uneksivani. Mutta edellistä ajanjaksoa jumala rakastaa ja suojaa, sillä siinä elävät sitä tarvitsevat. Se on se ajanjakso, jonka hän vilkkaimmilla tunteilla ja hehkuvimmalla runoudella hedelmöittää. Elä siis sitä pelkää. Se on vuoristopolku, vaarallinen ja vaivalloinen, mutta se johtaa ihanille kukkuloille, joka on tasaisen yksitoikkoisen maailman yläpuolella, missä tarmottomat ihmiset elelevät. Sinä et kuulu niihin, joilta turha ponnistus saa tarmon riistää, tai jotka sortuminen voi musertaa. Sinä et ole luotu ryömimään todellisuuden liassa. Sinä olet luotu muodostamaan itse oman todellisuutesi korkeammassa maailmassa ja etsimään ilosi sielusi jaloimpien lahjojen käyttämisessä. Kulje eteenpäin, toivo, ja olkoon elämäsi yhtä kaunis runoelma kuin ne runot ovat, jotka älysi on uneksinut. Kerran vielä ylpeyden pyhällä ilolla sen luet uudelleen. Ehkä näet takanasi monet rauniot, mutta suorana ja puhtaana seisot keskellä toisten petosta, halpamaisuutta ja huonoutta. Hän, joka rehellisesti ja jalosti on kaikkeen antautunut, saa ehkä kärsiä, mutta hänen ei koskaan tarvitse punastua, ja ehkä siinä onkin koko palkinto. Jesus sanoi Magdalenalle: "Sinulle on paljon anteeksi annettu, sillä olet paljon rakastanut." Katso, kuinka olet erehtynyt, luullessasi huvitusten kautta kuluneesi ja kokemusten kautta tylstyneesi! Katso, kuinka ruumiisi uudistuu ja miten sielusi kotelostaan pyrkii esiin. Jos se väsyneenä on jo niin kauniita runoja saanut aikaan, niin mitä tunteita, mitä aatteita siitä nyt kehittyykään, kun se avaa siipensä. Kirjoita ja rakasta, se on sinun kutsumuksesi, ystäväni!