Minä pelästyin, kun olin sinulle viimeisen kirjeeni kirjoittanut ja mietin kauan lähettäisinkö sen; ja vielä enemmän pelästyin, kun sain vastauksesi. En koskaan ota sitä edesvastuuta niskoilleni, minkä minulle annat. Minä ehdoitin sinulle, että olisin ystäväsi, ystäväsi sanan täydellisessä merkityksessä, tahdoin lausua sinulle rehellisen mielipiteeni ihmisistä; edellytin siinä luonteen lujuutta, joka sinulla on ja joka tässä tapauksessa on aivan välttämätön; tiesin, että sinulla on voimakas yksilöllisyys, miksi antaudut niin kokonaan minun valtaani? Sinä et yleensä tunne minua vielä, minulla on paljoa enemmän huonoja puolia kuin hyviä. Tunnen itseni; mielikuvitukseni on pilaantunut, sydämeni liattu, paheiden vaikuttama tahraantuminen on jättänyt minuun niin syvät jäljet, että ne voidaan ainoastaan suuren onnettomuuden kautta pestä pois. Miksi kirjoitat: "Tee minulle mitä tahdot"? Ei, minä tahdon, että sinä itsestäsi teet kaiken sen, mitä itsestäsi voit tehdä. Minä puolestani tahdon auttaa sinua tässä kehityksessä, tasoittaa tietäsi. Vihaan taipuvaisuutta ystävissäni, vaadin sitä ainoastaan laumoilta; taipuvaisuus alentaa. En olen niin itserakas, että tahtoisin toistamiseen nähdä itseni sinussa; ei, itsessäsi minä tahdon sinut nähdä ja sellaisena, jommoiseksi jumala on luonut sielusi, vailla kaikkia häiritseviä sivuseikkoja, sillä jumala on sinun sielusi hyväksi luonut. Ymmärrä minua oikein, eläkä käsitä sanojani väärin, ei niissä piile mikään luopuminen sinusta, ei muuta kuin selitys. Tahdon selvemmin sanoa kaiken; en tahdo, että sinä heität päältäsi pois kaikki perhekahleet siksi, että minä olen sen tehnyt. Laskeudu sielusi syvyyksiin, kysy itseltäsi ja kuuntele vastausta. Minä puolestani teen ainoastaan kysymyksen. Muuten tiedän, että olet kirjoittanut kirjeesi ensimäisen mielenkiihkon vallassa, ja silloin ihminen kirjoittaa paljon sellaista, joka sitten ei kestä tyyntä arvostelua.

Mitä sinun tilaasi tulee, niin ei se ole kehityksellesi niinkään epäedullinen kuin kuvittelet. Sinulla on monen muun rinnalla se etu, että olet kokemuksista oppinut; tosin kyllä on kokemus rautakätinen opettaja, mutta siksi onkin sen opetuksista hyötyä. Kun aloit itseäsi ymmärtää, niin olit yksin, yksin koko maailmassa. Toiset tunsivat isän rakkautta ja äidin hellyyttä, sinulta puuttuivat molemmat. Ei kukaan tahtonut ottaa sinua huostaansa; sinä jäit omiin hoteisiisi. Onko kuitenkaan mitään sen parempaa ihmisen sisäiselle kehitykselle? Kiitä sallimaasi siitä, että kukaan ei ole pitänyt huolta sinusta; he olisivat tyrkyttäneet sinulle vierasta, seuraelämän mukaista ajatuskantaa, he olisivat lasellisen sielusi taivuttaneet; nyt sitä saisi turhaan koettaa. Puhut kasvatuksesta maailmaa varten; sitä täytyy oppia halveksimaan; se on kyllä hyväksi ihmisille, jotka itsestään eivät saa ainoatakaan ääntä, sillä se antaa heille ihmismoisen muodon. Mutta se, jolla on sielu, hän saa siitä enemmän kuin kasvatuksesta. Näyttää siltä kuin surisit sitä, että elämäsi on onneton; mutta mitä varten olisi onni ja mitä on onni täällä maailmassa? Vielä yksi muistutus; kirjoitat ennen aikaisemmin pyhittäneesi itsesi nimettömälle katoamiselle; tätä sanaa en oikein ymmärrä. Mitä sitten tahdot? Olla tunnettu, kuuluisa? Jumala varjelkoon sinua kärsimästä tätä kamalaa tautia; olen sitä saanut potea, enkä vieläkään ole aivan terve; tiedän, millaista se on, enkä voi itseäni kohottaa uhrautuvaisuuteen; en ole puhdas, sillä tämä ajatus juurtui liian varhain sieluuni, on sitä liian paljon turmellut — mutta sitä… mutta mahdollisesti et ymmärrä minua laisinkaan.

Voi hyvin. Veljesi Alexander.

Ellei sinulla ole mitään keinoa salataksesi kirjeeni, niin polta ne. Sinulle tulisi ikävyyksiä, jos ne sattuisivat ruhtinattaren käsiin.

Vangilla ei ole juhlapäiviä eikä uutta vuotta, teillä ne ovat — minä toivotan teille paljon onnea.

Natalia Herzenille

Moskova. Tiistaina, toukokuun 28 p:nä 1835.

Minäkin kirjoitan sinulle, ystäväni Alexander! Minulla on ilo ensi kertaa eromme jälkeen saada lörpötellä kanssasi — elä sen vuoksi ole minulle suutuksissasi: minä en ole siihen syypää. Minä tunsin kamalaa ahdistusta mielessäni, silloin tartuin kynään kirjoittaakseni sinulle, ja tunsin heti helpoitusta, aivan kuin olisimme tulleet lähemmäksi toisiamme. Täällä on ikävä, kamalan ikävä olla ilman sinua! Sinulla on vaihtelua, näet vain uusia oloja, uusia kasvoja, katselet Permiä ja unohdat silloin kai toisinaan, että Natasha raukka eräässä Moskovan kolkassa viettää elämäänsä, minulla on… minulle muistuttaa kaikki, kaikki sitä, että ystäväni on loitolla. Ah, uskotko sanojani? — sydämeni vuotaa verta ajatellessani sinua, että olet tuhansien virstojen päässä minusta, että elät aivan yksinäsi — jumala tietää, miten sinun käy. Ellei minulla olisi luottamusta sallimukseen, aivan horjumatonta luottamusta, niin rohkeuteni aivan sammuisi. Ja kuitenkin on uskoni jumalaan vielä niin heikko, etten voi sinua kokonaan uskoa hänen isänkäsiinsä ja olla sinun suhteesi aivan rauhallinen. Luen kertomusta Jakobista, ammennan siitä hyvin paljon; se puhdistaa sieluni ja vahvistaa uskoani. Mutta eikö kaikki johdata mieleeni sinua? Otan evankeliumin käsiini ja ajattelen sinua; olethan minua käskenyt lukemaan raamatunkertomuksia? Niin, tuhannet virstat eroittavat meidät toisistamme ja kuitenkin olemme niin lähellä toisiamme!

Usein luen sinun entisiä kirjeitäsikin. Sano mitä tahdot, minä löydän niistä kuitenkin kaiken: iloa, lohdutusta, viisautta — sanalla sanoen, löydän sinut niistä. Ja kuinka kasvan omissa silmissäni niitä lukiessani! Hän, jota rakastan niin paljon, jonka ystävyys on minulle kaikki maailmassa, johon minä niin lujasti luotan, hän sanoo minulle: minä olen ylpeä sinusta ja sinun kauttasi. Oi, kuinka paljon nämät sanat ilmaisevat! Nämät sanat ovat minulle kalliimmat kuin kokonainen kirje täynnä ylistyksiä. Ellen uskoisi sinuun, niin sehän olisi sama kuin en uskoisi omaa olemassaoloani. Sinun luonasi (vaikka tuhannet virstat olisivatkin meidän välillämme, sinä olet aina luonani) unohdan, että maailmassa on paljon imartelua, että paljon on valhetta.

Selvästi, aivan selvästi muistan sen päivän, jolloin viimeisen kerran näimme toisemme ja otimme toisiltamme jäähyväiset. En voi sinulle sanoa, en itselleni selvitellä, mitkä tunteet silloin sielussani liikkuivat: taivas ja maa, paratiisi ja helvetti. Niin täynnä, niin täynnä oli silloin sydämeni, että unohdin puhumisen; ja kuitenkin tuntui minusta kuin olisin kaikki sanonut, kuin olisi sieluni huomaamattani muuttanut sinun sieluusi. Unohdin koko maailman, nähdessäni tuon pienen vankikomeron, unohdin, että minulla oli koti, että kauniimpiakin rakennuksia oli. Katsoessani sinuun unohdin kaiken maailmassa. En huomannut, miten tunnit kuluivat; koko tuo aika tuntuu minusta yhdeltä ainoalta hetkeltä, ja sitten eron hetki — oi katkera hetki! — tuhannet onnellisimmat hetket tuskin tulevaisuudessa voivat minulle sitä korvata. Kun käytävässä kerta vielä olin ottanut sinulta jäähyväiset, tahdoin kerran vielä palata luoksesi, nähdä sinut kerta vielä; mutta voimani pettivät.