Matkalla olin vielä aivan täynnä ajatuksia siitä, että saisimme kohdata toisemme; mutta kun huoneeseesi astuin… Silloin — kummallista — heräsi sielussani toivo siitä, että kerta vielä saisin sinut kohdata — lähtöpäivänäsikin uskoin vielä sitä; mutta kello kolme sain sinun viimeiset rivisi, silloin… Oi, se hetki oli vaikeampi kuin eron hetki. Siellä lievitti läsnäolosi tuskaani; vielä näin sinut ja ajattelin silloin, etten pitkään aikaan saisi sinua kohdata, ja sitten, sitten… ei enää mitään toivoakaan! Oi, milloin me näemme toisemme, milloin, hyvä jumala? Kirjoita minulle, rakas veli, kirjoita herran nimessä. Kuule, jos kauan oleskeltuasi loitolla sinussa tapahtuu muutos, jos jälleen kohdatessamme vain ihmettelisitkin, että koskaan olit voinut toivoa tätä jälleennäkemistä — jumala sitä varjelkoon. Mihin silloin enää uskoisin? Mutta ei, ei, en epäile sinusta sitä.
Emilia ei ole Moskovassa; en ole hänelle vielä kirjoittanut enkä ole häneltä mitään vastausta saanut; kaikki matkustavat pois, kaikki jättävät minut; se on niin surullista! Silmiäsi varmaankin kirveltää lukiessasi, kirjoitan niin pientä käsialaa saadakseni enemmän mahtumaan. Molemmat kirjeesi olen saanut, samoin kauniin päivänvarjon ja tohvelit.
Minä annan täyden tunnustuksen sinun maullesi. Kiitän sydämestäni sinua kaikesta. Voi hyvin, Alexander, pysy terveenä ja rauhallisena, elä unohda minua, mutta ajattele ilman katkeruutta minua. Mitä sinä puuhailet? Me lähdemme kohta maalle; siellä kopioin sinun "legendasi". Vielä kerran hyvästi; Kristus olkoon sinun kanssasi.
Sisaresi Natasha.
Zagorja, elokuun 26 p:nä 1835.
Vihdoinkin kaikui sielulleni sukulainen ääni omassani — ja minussa tapahtui ylösnousemus. Sieluni tarvitsee tuon äänen, se yksinään hävittää kaiken surullisen minussa, se yksinään kohottaa minut yläpuolelle kaiken maallisen. Sinun sielusi on vielä sairas; jos ihmiset olisivat paremmat, iloisemmat, niin ei silloin erokaan tuntuisi sinusta niin katkeralta; mutta sinäkin erehdyt, Alexander! Ehkä on sallimus määrännyt sinut suuria tehtäviä varten ja sen vuoksi myöskin pannut sinulle suuren koettelemuksen. "Se hioo ensin aseitaan, sitten se niitä käyttää", sanoit itse kerran. Ilman tätä ajatusta ovat kaikki elämän kokemukset kamalia. Mutta jumala sinua varjelkoon sellaisista kokemuksista; sydäntäni vihloo sinun puolestasi. Niin, kummallinen asia — rakkaus! Rakkaus! mutta olkoon se sinun arvoisesi, silloin et itsekään koskaan lakkaa rakastamasta, eikä sinua koskaan petetä. Mutta missä on hän, missä on tuo, joka on sinun arvoisesi?
Kun elämän taistelussa olet uupunut, kun olet väsynyt ja pettynyt, silloin kohtaat hänet, ja hän sovittaa sinut maan kanssa, hänen rakkaudessaan uusiintuu ihmiskunta sinussa. Oi, kuinka minä rakastan kaikkia, joita sinä rakastat, kuinka minä rakastaisinkaan häntä, joka tekee sinut onnelliseksi!…
Ei, Alexander, ei, ystäväni, minulla on korkeammat käsitykset ystävyydestä kuin Esmeraldalla. Kuinka heikko onkaan tuo vertaus: "Kaksi saman käden sormea yhdistettyinä!" Se on pyhin tunne! minun sielussani elää sellainen voima, sellainen hehku, että rakkaudelle ei ole enää mitään tilaa. Kuolema ei eroita kahta olentoa, jotka rakkauden kautta ovat toisiinsa sidotut — mutta ystävyyden kautta?…
Ystävyys on saanut alkunsa Hänestä. Me kaikki olemme yhdistettyinä hänen kanssaan, jos olemme sellaisen kirkastuksen arvoisia. Oi, kuinka tämä ajatus johtaa minua hyveeseen, millä liikutuksella se täyttää sieluni! Siellä olen minä hänen kanssaan ja… sinun kanssasi yhdistettynä!
Siihen asti voi hyvin, ystäväni! Jos vain on mahdollista, niin kirjoitan sinulle vielä sanan. Nyt on kello seitsemän aamulla; sukulaiset nousevat, eikä minulla ole omaa huonetta… Adieu, oh mon aimable frère!