Lokakuun 15 p:nä. Jumalan tähden, sinun varjokuvasi; mutta sen täytyy olla hyvin näköisesi, muuten siitä en huoli. Ei, kun minä tuon pyrstötähden näin, niin, suoraan sanoen, en ajatellut sinua, sillä minä ajoin yöllä puolihumalassa eräästä seurasta kotiin; äkkiä näin pyrstötähden ja ajattelin silloin kortteja, viiniä y.m. Päiväkirjaa en kirjoita, se olisi pahempi kuin omantunnonvaivat. Varjokuvaa ei kukaan voi täällä valmistaa. Voi hyvin!

Natalia Herzenille

Moskova, lokakuun 27 p:nä.

Ystäväni!

Uskon, uskon aivan horjumattomasti, että ystävyys meidät yhdistää, korkein ystävyys, jommoista ei toista kertaa ilmaannu. Maan päällä ei ole ainoatakaan olentoa, joka minulle olisi kalliimpi kuin sinä, rakastan sinua syvemmin kuin mitään muuta maailmassa. Jos tämä tunne on enemmän ja korkeampaa kuin ystävyys, niin en osaa sitä millään nimittää, mutta minä uskon siihen. En koskaan, en koskaan tule rakastamaan, en koskaan tule sallimaan sielussani tunnetta, joka olisi korkeampi kuin se, jota sinua kohtaan tunnen. Rakastaa merkitsee minulle löytää olento, joka seisoisi korkeammalla, olisi arvokkaampi kuin sinä, mutta se ei tule koskaan tapahtumaan. Sielussani on vain yksi tunne yläpuolella rakkauttani sinuun: rakkaus jumalaan; mutta nämät molemmat tunteet ovat hyvin läheisesti yhdistetyt toisiinsa; ilman rakkautta jumalaan en voi rakastaa sinua, ilman rakkautta sinuun en voi rakastaa jumalaa. Ellei ystävyys voi kahta olentoa viedä niin lähelle toisiaan, ei voi kohottaa niin korkealle, niin olkoon tämä ainakin silloin tunne, joka on maallisen rakkauden ja ystävyyden välillä. Ellen minä ajattele samaa kuin sinä, niin olen erehtynyt. Mutta uskothan sinä sen?

Rakkaus, joka ei pyri täydellisesti saamaan rakastetun olennon omakseen — ymmärrän sinua, luulen ymmärtäväni sinua. Mutta miksi sanot kaikkea, minkä olet kirjoittanut, hulluudeksi? — sitä en ymmärrä.

Ennen peloitit minua kyyhkysen kohtalolla, nyt syvällä kuilulla, mutta kyyhkysen kohtalo ei tuota minulle mitään kauhua, sen kärsimys on minulle suloinen, mielelläni tahdon sammua aivan kuin raketti silloin, kun sen putoaminen on määrätty. En pelkää mitään myrskyä intohimon aaltoilevalla merellä; sillä minähän uisin sinun kanssasi, sinun kanssasi, ja kenen kanssa voisin varmasti uida, ystäväni, sano minulle, kenen kanssa? Ketä, ketä rakastaisin enemmän maan päällä veljeni, ketä? Ei kenenkään kanssa, eikä ketään ei, ei kenenkään kanssa, eikä ketään!

Sinun unesi on kamala ja vielä kamalammat sinun ajatuksesi valveilla ollessasi; ellen minä ole sinun sisaresi, jos olemme toisillemme vieraat… oi, ei, ei, veljeni, elä karkoita sisartasi luotasi, ei… mutta etkö sitä ole? Olkoon niin! Mutta karkoittamasi sielussa olet sinä ikuisesti veli, ikuisesti! [Tämä kohta viittaa erääseen kohtaan Alexanderin kirjeessä lokakuun 12 päivältä, jolloin hänen isänsä oli vastannut kysymykseen, onko Natasha Alexanderin sisar: "Ei, hän ei ole hänen sisarensa." Sama ajatus oli tullut Alexanderin mieleen silloin, kun hän erotessaan viimeisen kerran oli pitänyt Natashan kättä omassaan.]

Marraskuun 25 p:nä.

Ei, ystäväni, sinun kysymyksesi ei ole minua peloittanut, ja mitä peloittavaa siinä olisi? Tahdoit tietää, mihin määrään sinua rakastan; mutta minähän en koskaan voi sieluani täydellisesti selvitellä, sinä ymmärrät minua ilman sanojakin. Kauan ja paljon täytyisi minun puhua, antaakseni selityksen siitä, mitä tunnen; mutta miksi? Mitä se muihin kuuluu; niin, minä en tahtoisi kenenkään muun kanssa jakaa; ken minut tuntee, hän myöskin ymmärtää minun sieluni, jos hän tahtoo, ja sinä ymmärsit minua Krutizessa, jolloin olin vaiti! Ystäväni! usko minua, en pelkää sinua, eivätkä sinun sanasi minua säikytä. "Se on jaloin, pyhin tunne, Natasha", sanoit kerran minulle, ja tiedän sen itsekin. Tunnen, miten pyhä se on, miten puhdas ja miten se johdattaa kaikkeen kauniiseen ja hyveeseen. Tälle tunteelle olen sydämeni, sieluni pyhittänyt, sille uhraan koko elämäni, koko olemassa oloni. Asetan ystävyyden korkeammalle kuin rakkauden; niin, Alexander, sielussani on ystävyys korkeammalla kuin rakkaus. En tule koskaan rakastamaan enkä sitä voi tehdä. Nuoren tytön ainoana päämääränä — niin ajattelevat monet, jolleivät juuri kaikki — on avioliitto, se on, päästä turvattuun asemaan, saada oma koti, talous ja oma määräämisvalta. Tämän voi sanoa varsinkin niistä, joiden kanssa kohtalo on tylysti leikkinyt, joilla ei ole mitään varoja elääkseen ylellisesti — joiden ainoana toiveena on saada avioliiton kautta toimeentulossaan muutos parempaan päin. Mutta minä en koskaan tätä myönnä, ei, se ei ole yleensä oikein. Tunnen monta kohtalon pahoin pitelemää, joiden sielu on niin puhdas, että he eivät etsi miestä sen vuoksi, että tämä heidät vapauttaisi puutteesta. Niin kamalalta kuin kohtaloni ennen näyttikin, niin tämä ajatus ei koskaan tullut mieleeni, en pitänyt edes mahdollisena, että joku siten ajattelisi. Kohdata olento, joka kaikessa kantoi luojan leimaa, selvää leimaa, jota maailma ei vielä ollut voinut pyyhkäistä pois, sielu, joka oli arvokas tulemaan jumalan täydelliseksi temppeliksi — sanalla sanoen, olento, jommoista en vielä ole kohdannut — tämä oli ainoa toivomus, mikä minulla on ollut neljännestätoista ikävuodestani asti. Silloin en sinua vielä täydellisesti ymmärtänyt. Tunsin sinut ainoastaan osaksi, mutta aavistin jo silloin sinussa ihanteeni löytäneen muotonsa — enkä erehtynyt…. Oi, jumala tietää, mitä minusta olisi tullut jos olisin erehtynyt. Kun tämän olennon olin löytänyt, niin jäi rintaani vielä jälelle toivomus voittaa hänen ystävyytensä, ja kun kätesi ojensit minulle, ystäväni, silloin annoit minulle enemmän kuin elämäni. Kun sinussa olin kohdannut kaiken, mitä toivoin, enemmän kuin uskalsinkaan toivoa, annoin sinulle koko sieluni; ja voisinko enää sitä toisen kanssa jakaa? Ei, liian syvälle on ystävyys ojentanut juurensa koko olemukseeni; sitä yksinään tahdon vaalia, siitä löytää virkistyksen, sieluni puutarhaa tahdon koristaa yksin sen kukkasilla, ei kenenkään toisen käsi saa taittaa lempikukkiani, ja rakkauteni jumalaa kohtaan antaa kukkasilleni elon, aivan kuin kasteelle auringon säde.