Herzen Natalialle
Wjatka, joulukuun 25 p:nä 1835.
Natalia! Joulukuun 2 p:nä kirjoittamassasi kirjeessä on kohta, jonka jumala yksin on sinulle sanellut. Tämä kohta ilmaisi minulle selvästi, mitä sinä olet minulle ja mitä minä olen sinulle; satoja kertoja olen sen lukenut ja kyynelsilmin sitä kohtaa suudellut: "Mitä antaisinkaan, saadakseni sinut nähdä… Mutta mitä minä voisin antaa? Eihän minulla ole mitään muuta kuin sinä." Niin ystäväni, minä olen sinun; niin, sinä olet minua ymmärtänyt; nyt minulle selviää, miksi ei tuo muuan kirje sinua säikyttänyt. Olet laskenut kohtalosi minun käsiini, ja minä olen antanut itseni sinun omaksesi. Nyt ei mikään enää voi meitä eroittaa. "Elä pelkää mitään minun puoleltani; minä katoan, jos se sinulle on tarpeellista."
Minkä tähden kirjoitit sen? Näiden sanojen taakse kätkeytyy kamala ajatus — mutta minä vaikenen — mitä kaikkea pälkähtääkään toisinaan päähämme?
Se tapaus, josta minulle kirjoitit, on tehnyt minuun tärisyttävän vaikutuksen. Niin, kauheata on lisätä vielä onnettoman onnettomuutta. Uskon kyllä, ettet pysynyt silloin kylmänä; lakkaisin sinua rakastamasta, jos se olisi sinulle ollut mahdollista! Kohtalo on jotain kamalaa, kun se jotakuta vainoo, niin vainoo se aivan loppuun asti. Koeta kaikin tavoin tyynnyttää tätä intohimoa hänessä, mutta ajattele, että jokainen tyly sana on puukonpisto hänen sydämeensä. Asetun hänen asemaansa — ei, sitä en voi ajatella, sillä en voi ajatella sinua ilman rakkauttasi minuun. Tämä uutinen teki minut murheelliseksi, varsinkin kun se tuli aivan odottamatta.
Minä ymmärsin sinua Krutizessa silloin, kun olit vaiti, kirjoitit minulle — niin, minä opin silloin paljon ymmärtämään.
Synkkämielisyyteni, josta puhuit, on katoamaisillaan; minulla on nyt seuralainen, joka ymmärtää jokaista sieluni värettä — hän on onneton runoilija Witberg. Minä en voi elää aivan yksinäni, jotenka hän tuntui minusta aivan kuin taivaan lähettiläältä. Siten osaa kohtalo iskeä haavoja, mutta ne myöskin parantaa. Miten syvästi hän rakastaa vaimoaan, ja millä ihastuksella hän puhelee hänestä! Miksi puhut niin halveksivaisesti avioliitosta? Sinulle riittää ystävyys, mutta se, jota sinä, enkelini, sillä tarkoitat, ei ole mitään ystävyyttä, muuten eivät nämät sanat olisi sielustasi puhjenneet: "Olen sieluni antanut pois, voisinko sitä enää toisen kanssa jakaa?" Silloin voisit sinä jakaa.
Ompelemasi kirjelaukun olen saanut; kiitän sinua siitä… mutta tiedätkö, se tuotti samalla minulle pettymystä. Luulin, että sinä olisit minulle lähettänyt kuvasi — sen sijaan sainkin kirjelaukun. Minun kuvani saat, Witberg maalaa nyt minua isääni varten (huomaahan, suuri taiteilija valmistaa ensimäisen kuvan minusta), mutta olen jo pitänyt huolta siitä, että sinä saat hyvän kopion. Lohduttakoon se sinua eromme aikana; meidän eromme tulee kestämään kauan; se ei pääty Wjatkaan. Mutta lopulta, kun harhailemisen vuodet ovat loppuneet, kun tie on päättynyt, jota saan kulkea — silloin, silloin ei ole enää eroa, — silloin painan pääni poveasi vastaan (ellei se ehkä silloin jo kuulu toiselle), silloin vakuutan sinulle, että täydellinen onni on olemassa, silloin… mutta tämä on vielä kaukana, kaukana, enkelini.
Hyvästi. Sinun Alexanderisi.
Natalia Herzenille