Moskova, tammikuun 2 p:nä 1836.
Niin, jumala itse on kättäni johtanut silloin, kun kirjoitin sinulle, että minulla paitsi sinua ei ole mitään muuta. Jumala itse, Alexanderini! Hän on yksinomaan sinussa antanut minulle kaikki, hän on antanut minulle sielun, joka voi sinua rakastaa. Kuinka hyvä nyt olen, kuinka täynnä onnea on nyt koko olemukseni, mikä musiikki täyttää sieluni! Olen nyt rakkauden hymni: kuuntele sitä musiikkia; se on taivaallinen, se saa alkunsa jumalasta, se on sinun! Jumala itse on sielumme kihlannut, hän on luonut meidät toisiamme varten, ja jos on määrätty, että meidän täällä täytyy erota, niin tuolla ylhäällä on ikuinen yhtyminen meille säädetty — tuolla ylhäällä, isänmaassa: Miten laaja, miten kaunis onkaan nyt sieluni, oma Alexanderini, se on itseensä sulkenut sinut ja kuvastaa sinut takaisin. Nyt myöskin tajuan tuon sielun pelon, tuon sydämen väristyksen, kun sinä Krutizissa erotessamme loit minuun tuon katseen, tuon katseen, joka silloin oli minulle aivan käsittämätön ja selvittämätön… Silloin jo sanoin sinulle: "Minä tiedän, että sinä olet jumalan lähettämä luokseni, että sieluni on kajastus sinun sielustasi." Ja tuosta ajasta alkaen ei sielussani ollut ainoatakaan ajatusta, joka ei syntymisestään saanut kiittää sinua, ei elämässäni hetkeäkään, joka ei ollut sinulle pyhitetty. Jumala on luonut minut rakkaudesta sinuun. "Silloin, silloin ei ole enää eroa, silloin painan pääni povellesi, ellei se ehkä jo kuulu toiselle." Jos Jumala kerran on sinut tähän rintaan istuttanut, niin sinä yksin, yksin sinä Alexander… niin sinä yksin saat nojata pääsi rintaani vastaan, sinä yksin painat minut poveasi vastaan. Ja milloin tulee tuo "Silloin", ja milloin saan olla luonasi? Se on kaukana, sanot… antaisin koko elämäni yhdestä onnen minuutista, ostaisin yhden hetken luonasi tuhansilla tuskilla. Sinussa, ystäväni, on koko maailmani, sinussa rukoilen luojaani, sinussa kunnioitan häntä, sinussa ihailen luontoa — sanalla sanoen, elän sinussa.
Enkö ole oikeassa, olen vain sinua varten luotu, sinua rakastamaan? Oi, kuinka paljon tästä maailmasta vielä puuttuu säveleitä, jotta sielu kokonaan siihen sulautuisi, saisi purkaa kaiken onnensa! Silloin, ystäväni, ei enää erokaan tule olemaan niin kauhea! Mutta en uskalla sitä ajatusta pitää, pelkään, että meille ei olisikaan suotu jälleennäkemisen hetkeä; mieluummin ottaa jumala sielun pois, kuin antaa sille sellaisen kärsimyksen. Mikä kohtaaminen, mikä tapaaminen! Jo tätä ajatellessanikin on sydämeni sykintä särkemäisillään poveni.
Saat minulta paljon kirjeitä, ystäväni; paljon nyt niistä pyyhkisin pois, mutta ne ovat lähetetyt; pyyhi sinä itse se, minkä parhaaksi näet.
Muistan vielä tarkoin tammikuun 6:nnen päivän, muistan jokaisen sanasi. Oi, silloin leimahti ajatus sinusta minussa aivan kuin kirkas salama; vuoroin loistaa se häikäisevällä valolla ja katoo samassa hetkessä, vuoroin avautuu äkkiä taivas, ja salama välkkyy väreilevän valkoisessa hohteessa ja sammuu sitten taas; pelkäsin itseäni ja pelästyin tuota salamaa, mutta nyt, nyt… Karkoittakoon tuo salama loistollaan kaikki pilvet pääsi päältä, olkoon minun sieluni sinun sielusi satama pitkän myrskyisen retken jälkeen! Nyt en sano enää, että katoamiseni jonain hetkenä voisi olla sinulle kerran tarpeellinen — ei, minä en ajattele sitä enää, yhtä vähän kuin sitäkään, että pieninkään epäilyksen pilvi voisi himmentää sinun loistoasi.
Saanko siis kuvasi? Rakas ystäväni, kuinka hyvin sinä ymmärrät sieluni, kuinka katseesi sen syvyydet tutkii! Säilytä kirjelaukkuani; kuvanikin saat aivan varmasti, ja myöskin melkein ensimäisen, sillä minut on maalattu kerran isäni kanssa yhdessä, ja silloin olin vielä rintalapsi.
En koko yönä ole ollut vuoteessa, en ole nukkunut, minä en rakasta unta, sillä se eroittaa ajaksi minut sinusta. Voi hyvin, rakkaani, ainoa ystäväni!
Sinun Natashasi.
Keskiyö. Nyt on kuusi tuntia siitä kuin sain kirjeesi. Olen nyt aivan terve.
Herzen Natalialle