Wjatka, tammikuun 15 p:nä 1836.
Onni aivan huumaa minut; heikko mainen rintani tuskin jaksaa kantaa kaiken sen autuuden, paratiisin onnen, jonka minulle lahjoitit. Me olemme ymmärtäneet toisiamme. Meidän ei tarvitse yhden tunteen sijasta pitää kahta. Se ei ole ystävyyttä, vaan rakkautta! Rakastan sinua, Natalia, rakastan sinua sanomattomasti, niin tulisesti, niin syvästi kuin sieluni yleensä rakastaa taitaa. Sinä olet ihanteeni toteuttanut, olet vastannut sieluni syvimpiä vaatimuksia. Mahdotontahan on, että emme rakastaisi toisiamme. Niin, meidän sielumme ovat kihlatut, ja meidän kohtalommekin tulevat liittymään yhteen. Tässä on käteni, se on omasi. Tässä on valani, ei aika eivätkä olot voi sitä rikkoa. Suruni hetkinä pidin kaikkia toiveitani mahdottomina täyttymään; mistä löytäisin sen olennon, jota sieluni toisinaan kaipasi? Sellaiset olennot ovat kirjailijoiden luomia, eikä niitä tapaa ihmisten kesken. Ja lähelläni, aivan vieressäni, on olento kukkinut, joka, puhun liioittelematta, on paljoa täydellisempi kuin unelmani, ja tämä olento rakastaa minua, ja tämä olento olet sinä, enkelini. Jos kaikki toiveeni siten täyttyvät, mistä silloin löydän kylliksi arvokkaan rukouksen, jolla voin jumalaani kiittää?
Natalia Herzenille
Moskova, tammikuun 16 p:nä 1836.
Kun sinä, Alexander, selitit minulle, että olet koko olemuksesi pyhittänyt minulle, niin tunsin, että sieluni oli puhdas ja jalo, että koko olemukseni täytyy olla kaunis. Ystäväni, olin onnellinen, kun sain sinua ihailla, sinua rakastaa; tulin jalommaksi, armeliaammaksi toivoessani pääseväni yhä lähemmäksi sinun ihannettasi; tunnuin omasta mielestäni yhtä korkealta kuin tähti taivaalla. Elin vain sinun kauttasi, hengitin vain sinun ystävyytesi kautta, ja koko maailma oli minulle kaunis sinun kauttasi. Tunsin, että olen sisaresi, ja kiitin siitä jumalaa, etsin, mitä vielä toivoisin — vannon sinulle, etten löytänyt mitään, niin täynnä oli sieluni sinua, sellaisen tyydytyksen antoi minulle ystävyytesi. Mutta jumala tahtoi minulle vielä toisenkin taivaan avata, hän tahtoi minulle osoittaa, että sieluni jaksoi kestää vieläkin suuremman määrän onnea, että niille, jotka häntä rakastavat, ei autuudella ole mitään rajoja, että rakkaus on vielä korkeammalla kuin ystävyys… Oi, Alexanderini, sinä tunnet tämän sielun paratiisin, olet siinä soivan laulun kuullut, olet sen itse alkanut, mutta sen loiston näkee ensi kertaa sieluni — minä kumarran nöyränä, minä rukoilen, minä rakastan.
Alexander, ystäväni, tahtoisin tulla täydelliseksi, enkeliksi, ollakseni täydellisesti sinun arvoisesi; tahtoisin, että se povi, jolle kerran pääsi painat, mahduttaisi koko taivaan, missä ei sinulta mitään puutu, ja että se olisi rikas yksistään rakkauden, yksistään sinun kauttasi. Ja samalla tämän rakkauden kanssa mikä luottamus sinuun! ja voiko yleensä rakkaus säilyä ilman luottamusta? Ei, ystäväni, ei, enkelini, sinun ihanteesi on kaukana; etsi sitä sieltä, sieltä, jumalan läheltä, mutta täällä maan päällä ei se ole. Sinä voit olla monen ihanteena, mutta olla sinun ihanteenasi… Minut valtaa usein syvä alakuloisuus kääntäessäni katseeni omaan itseeni ja tunnen kaiken vähäpätöisyyteni sinun rinnallasi, verraton Alexanderini; poveni on liian ahdas, jotta sinne mahtuisi kaikki se, mikä on toiveittesi esineenä, ja ehkä sielunikin vielä liian kaukana sinusta, sulautuakseen yhteen sen kanssa. Ei, enkelini, etsi sitä, jolle ei ole vertaa, jonka kaltaista ei ole; minun kaltaisiani kohtaat monta; elä nojaa päätäsi heikkoa povea vastaan, jolla ei ole voimaa kantaa niin paljon kaunista, niin paljon pyhää. Olen tullut murheelliseksi… Voi hyvin.
Tammikuun 17 p:nä. Anna minulle anteeksi nämät synkät ajatukset, ystäväni. Ero, etäällä olo, kaikki tämä tekee toisinaan sieluni levottomaksi ja peittää sen pilviin. Jos vielä olen kaukana, hyvin kaukana sinun ihanteestasi, niin vaikuttaa rakkauteni sinuun sen, että tulen sitä lähemmäksi; tunnen, että olen jo paljon muuttunut, tunnen, että olen tullut paremmaksi; mutta kuinka kaunis mahtaakaan olla se sielu, joka kykenee sinua kunnioittamaan ja rakastamaan!
Sinun kuvaasi en ole vielä saanut nähdä. Ah, ystäväni, kun kuulin, että se oli jo täällä, aloin ilosta itkeä ajatellessanikin, että saan nähdä kuvasi (ah, ainoastaan kuvasi). Ah, miksi olen niin loitolla sinusta, miksi en voi nähdä sinua itseäsi, kuulla ääntäsi, täyttää toiveesi, arvata ajatuksesi, nauttia näkemisestäsi, itkeä yhdessä sinun kanssasi, antaa elämäni hetkiseksi sinulle?
Millä hartaudella astun Herran huoneeseen, millä hartaudella rukoilen! Tiedän, kenen puolesta anon, kenen puolesta rukoilen. Ja kuinka rakastan kaikkia ihmisiä, ja kuinka toivon, että he minua rakastaisivat. Rakastakaa, rakastakaa sisarta, Alexanderin ystävää, rakastakaa häntä, jonka povea vastaan hän kerran painaa päänsä!
Tänään on äitisi nimipäivä — toivotan sen johdosta sinulle onnea, ystäväni! Kuinka olisinkaan iloinnut, jos olisin voinut päivän viettää hänen seurassaan; mutta se on mahdotonta. Jos voisin hänet useammin nähdä, niin tuntuisi ero sinusta helpommalta, mutta tämäkin lohdutus on minulta riistetty. Painakoon kaikki maailmassa minua alas, kestäköön tämä katkera ero vieläkin kauemmin, jos se on jumalan tahto; en vaivu epätoivoon, en koskaan kadota luottamustani, että se päivä lähestyy, se aika koittaa, jolloin saan yhdistyä sinun kanssasi, ja silloin voi kuolema yksin eroittaa minut ystävästäni.