Ehkä pidät minua haaveilijana; mutta sano, ystäväni, millä voin vapautua näistä haaveista, näistä ajatuksista, joihin sinä olet eroittamattomasti liitetty?… Usein, ellei liian paljon ihmisiä ole ympärilläni, katoo kaikki maallinen, kaikki elävä ympäriltäni, sinä yksinään, josta en voi hetkeksikään erota, jäät luokseni. Kuinka kauniita ovatkaan nuo hetket! Olemme silloin niin lähellä jumalaa, kaikki on meidän rakkaudellamme täytetty; sellaisina hetkinä tuntuu kuin kadehtisi taivaskin meitä; jumala itse siunaa meidän rakkauttamme, maailman kaikkeus laulaa rakkautta ikäänkuin kaikki — olisi rakkautta.
Valoisa on elämäni, Alexander, mutta vielä valoisampi sieluni. Kun kerran olen sinun kanssasi yhdistetty, silloin tämä valo sammuu aivan kuin tähti katoo auringon säteisiin.
Herzen Natalialle
Wjatka, huhtikuun 27 p:nä 1836.
On jo kauan siitä, rakkaani, kun olen saanut kirjeen sinulta. Jumala suokoon, että tämänpäiväinen posti tuo sen minulle, vaikkapa vain yhden ainoan rivin! Natasha, tiedäthän itse, minkä ilon tuntee kirjeen saadessaan, ja miten tuskalliselta tuntuu sen turha odottaminen. Kaikeksi onneksi on kevytmielinen elämäni nyt loppunut; teen taas työtä, vaikkakaan en niin paljoa kuin ennen, mutta siitä on kuitenkin hyötyä. Ei saa eroittautua ihmisistä ja todellisesta maailmasta, se on vanha saksalainen lauselma. Todellinen maailma yksinään tarjoo sen täydellisyyden, jota ei työskentelyhuoneessaan tapaa, ja joka on hyvin opettavainen. Ihminen ei ole luotu yksinäisyyttä varten. Mutta voi sitä, joka antaa sielunsa alttiiksi tämän maailman tyhjyydelle eikä ota varteen toista, korkeampaa! Sielun ja ruumiin puolesta sairaana, murtuneena ja surullisena tulin tänne ja etsin sen vuoksi lohdutusta petollisesta, meluavasta hyörinästä. Mutta tämä ei voinut kauaakaan kestää. Sinä olet jouduttanut minun paluutani taas ihanteen luo, eikä tämä vuosi kuulu elämäni aivan hukkaan menneisiin vuosiin; se on rikas kokemuksista, tunteista ja ennen kaikkea muuta rakkaudesta sinuun, enkelini. Nyt on päässäni suunnitelma hyvin tärkeään työhön, joka täyteen kehitykseensä tullakseen vaatii ehkä kokonaisen romaanin, ja johon sisältyy paljon omastakin elämästäni. Olen päättänyt tässä kirjoitelmassa omistaa erikoisen osan omalle sielunelämälleni. Se muodostaa siten hieroglyfisen kuvauksen omasta elämästäni. Ne vaikutelmat, jotka olen saanut, kuvaan erityisissä kertomuksissa, joissa kaikki on keksittyä, mutta lepäävät todellisella pohjalla.
Tällä hetkellä herättää mielenkiintoani suuressa määrässä uskonnollinen aihe: Luciferin lankeeminen — jättiläsmäinen allegoria, jossa olen tullut hyvin tärkeisiin lopputuloksiin. Mutta tämä on kaikki vielä syntymätilassa!
Nyt on kohta toukokuu; vuosi on jo kulunut tänne tulostani, mutta vielä ei ole mitään varmaa toivoa paluustani. Hyvä jumala, kuinka julmia ovatkaan ihmiset meitä kohtaan! Melkein kahden vuoden kuluessa ovat he sallineet meille yhden ainoan tapaamisen, joka kesti muutaman minuutin, ja yhden suudelman, joka oli erosuudelma. Ja kuinka me toisiamme tarvitsemme! Ja pahinta kaikesta on se, ettei ole mitään varmaa toivoa. Ei kukaan tahdo suorastaan toimia karkoitetun puolesta. Oi, Natasha! vasta täällä olen tullut tuntemaan ihmisten alhaisuuden suuressa ja pienessä, sillä täällä astuu se esiin koko alastomuudessaan, eikä ohuinkaan sivistyksen huntu sitä verhoo, ja kuinka kiitollinen minun kuitenkin täytyy olla siitä, että olen täällä kohdannut jalon sielun — Witbergin.
Mutta tiedätkö, kummastelet kuullessasi, että täällä Wjatkassa melkein joka päivä puhun sinusta. Niin, melkein joka päivä, ja se on minulle tavattoman suuri ilo. Kenen kanssa? kysyt sinä. Rakkaus on arka puheissaan, siksi en ole Witbergille voinut sanoa sanaakaan, hänen kallioinen luonteensa kun häätää luotaan pois kaikki sellaiset puhelut. Rouva Medwjedeffillekään en ole tahtonut siitä puhua, sillä se olisi tuottanut hänelle tuskaa, ja hän on jo muutenkin kylliksi onneton. Mutta muistatko erään toisen Paulinan, erään saksalaisen, josta sinulle olen jo ennen kirjoittanut? Hänellä on hyvin runollinen mieli, enkä tiedä, mistä se tulee, mutta hän on ainoa, jolle olen voinut kertoa koko rakkauteni sinuun, ja sen jälkeen olet sinä keskustelujemme ainoana esineenä. Kiitokseksi siitä pyydän sinua seuraavassa kirjeessäsi kirjoittamaan hänelle muutaman rivin, mutta ranskaksi. Sano häntä suoraan Paulinaksi. Hän ansaitsee sen, sillä hän toivoo sydämestään, että Alexanderisi pian saisi rientää syliisi. Kirjoita joka tapauksessa hänelle joku kohtelias lause, un rien.
Sinä olet saanut uuden pianinon, niinkuin äitini kirjoittaa. Soittele niin paljon kuin voit. Kirjoitan kotia, jotta lähettävät sinulle erään Herzin rondoletton, minua se tavattoman paljon miellyttää ja annan täällä usein sitä itselleni soittaa.
Huhtikuun 29 p:nä. Vielä yksi asia! Kirjoitat, että Ogarno rakastui morsiameensa saksalaisen kirjallisuuden vuoksi, ja kun et sitä tunne, niin sinua ei kannata laisinkaan rakastaa. Lakkaa kirjoittelemasta sellaisia järjettömyyksiä, rakas Natasha, etkö häpeä? Sinun sielusi täyttää sinut ylevyydellään, pyhyydellään, usein ihailulla, jota vastoin sinulle, vaikka ymmärtäisitkin tähtitiedettä, ei tämä anna mitään aihetta minun ihailemiseeni. Elä halvenna itseäsi, sinä — enkeli, enkeli, jonka jumala itse on minulle lähettänyt; rakastan sinua sielusi, rakkautesi tähden, joka täyttää koko olemuksesi, rakastan sinua siksi, että minun on mahdotonta olla sinua rakastamatta. Voiko kirjeitteni hehkuva kieli, tämä tuliliekki jättää sinuun epäilyksen varjoakaan siitä, että panisin ulkonaisille seikoille jotain painoa?