Herzen Natalialle
Wjatka, syyskuun 21 p:nä.
Ystäväni! Jo useita päiviä on minua paha demooni kiusannut. Joku aika sitten kävi se harvemmin sielussani; nyt se on myrkyllisine henkäisyineen palannut. Ihmiset — sinä et vielä tiedä, mikä ilettävä joukkio ihmiset ovat; oi, jospa et koskaan oppisi niitä tuntemaan! Tuntekoon sielusi elinaikanaan ainoastaan jumalan ja sen miehen, jonka hän on sinulle antanut; elä koskaan opi tuntemaan suurta joukkoa ja sen alhaisia intohimoja. Sinä tiedät, että kirkas peili tulee himmeäksi, kun siihen hengittää, samoin tulee puhdas sielu himmeäksi suuren joukon henkäisystä. Katselen heitä ja ajattelen: ovatko he todellisia olentoja vai kauheita kummituksia, irvikuvia? Jokainen, joka on korkeammalla kuin joukko, on sen vihollinen, ja sitä se heittelee kivillä. Mutta hän putoo tuohon kirottuun piiriin, josta ei mitään pelastuksen tietä ole, särkee oman sielunsa, repii kaiken ympärillään olevan alas syvyyteen, ja joukko nauraa ja taputtaa käsiään suosion osoitukseksi ja heittää lokaa hänen kasvoilleen. Yksi ainoa tie taivaaseen on olemassa — rakkaus. Ihminen on langennut enkeli, Lucifer, yksi ainoa tie vie hänet taivaaseen, maalliseen paratiisiin — rakkaus. Tämän kahden sielun sulautumisen yhdeksi, sen sinä olet minulle näyttänyt, sinä, enkelini, joka olet arvoinen sovittamaan ihmiskunnan jumalan kanssa. Ja vielä nytkin, kun rakkautesi kirkastamana katselen itseäni, niin kuinka paljon itserakkautta, kuinka paljon itsekkäisyyttä elääkään vielä minussa! Itsekkäisyys on rutto, ihmissielujen tuho, syntiinlankeemuksen jälkiseuraus, Luciferin perintö. Natasha, Natasha, minä tarvitsen apuasi, olen kohtalon runtelema, ihmisten runtelema, sieluni on aivan kuin kokonaan ruvilla peitetty, koko sydämeni mätänee — sinä yksin voit minut parantaa, yksi ainoa katseesi ja annan ihmisille anteeksi heidän loukkauksensa, joita he joka päivä minulle runsaasti jakelevat. Ehkä kohtalo tuottaa minulle vuoden päästä pelastuksen!
Kirjeitäsi, jotka annoit Makaroffille, en ole vielä saanut; hän ei ole vielä palannut, mutta saapuu varmasti muutaman päivän päästä; odotan häntä aivan kuin vanki odottaa vapautumistaan.
Viime kirjeessäsi kirjoitit, että Emilian mielestä näyttää tilamme kamalalta, jos kaikki paluuni jälkeen pysyy entisellään; sinun mielestäsi ei kaikki näytä niin kauhealta. Niin, olen siitä vakuutettu, tunnen sinun sielusi, se on kaiken maallisen rakkauden yläpuolella, ja taivaallinen, pyhä rakkaus ei kaipaa mitään ulkonaisia valmistuksia. Tiedätkö, että vielä en voi ajatella avioliittoamme, etkö sinäkin jo luovu siitä ajatuksesta? Sinä minun vaimoni! Mikä alennustila! Minun pyhimykseni, minun ihanteeni, minun taivaallinen olentoni, joka taivaallisen sympatian kautta on sidottu minuun, enkelini — vaimonani! Niin, tässä nimityksessä on verinen pilkka! Sinä tulisit vaimokseni sanan täydessä merkityksessä, minun rakkaudellani, sinun rakkaudellasi on oleva jotenkin maallisesti muodostunut päämäärä! Hyvä Jumala, soimaisin itseäni rikolliseksi, en olisi sinun rakkautesi arvoinen, jos toisella tavalla ajattelisin; me emme voi lähemmin kuulua toisillemme, sillä meidän sielumme ovat yhtä, sinä elät minussa, sinä olet minä. Mutta sinä olet oleva minun, ja minä pidän sitä erikoisena onnena — se on uhraus, jonka me teemme porvarilliselle yhteiskunnalle; se on yhteiskunnan vaatima ilmoitus siitä, että sinä olet minun — ei muuta. Juoda sinun katseesi itseeni, käden puristuksella, sanaakaan sanomatta paljastaa koko sieluni, suudelmassa antaa sinulle sieluni omaksesi ja imeä sielusi itseeni — mitä muuta se on? Mitenkä Emilia voi sielullaan käsittää rakkauden niin pintapuolisesti, hän, joka itse on rakastanut? — — —
Alexander.
Natalia Herzenille
Lokakuun 29 p:nä, 1839, perjantaina.
"Isä, jos tahdot, niin ota pois tämä kalkki minulta! Vaan elköön kuitenkaan niin tapahtuko kuin minä tahdon vaan niinkuin sinä!" Edessäni on kirjeesi 19 päivältä… Olkoon niin! lyökää minua, pilkatkaa minua, takokaa vankirautani lujempaan, tehkää kahleeni raskaammiksi, te ette kuule minua suustani muuta kuin: Alexander! Katseestani ette lue moitteen varjoakaan, täällä ei ole sille tilaa, kiduttakaa minua, naulitkaa minut ristiin — "Alexander, Alexander!" huutaisin minä sen sijaan että: "Isä, anna heille anteeksi, he eivät tiedä, mitä tekevät." Tämäkin sana on rukous, pyhä, täydellinen rukous… Oi, minun elämäni, minun rukoukseni, minun Alexanderini! Ojenna minulle kätesi, vaivuta katseesi omaani, salli minun juoda suusi henkäisyä… Murehdi, murehdi, minä tunnen tuon murheen. Mutta, enkelini, eikö meillä olisi voimia tätä tuskaa kantamaan? Minä kannan sen, tunnen sen, olkoon koko tämä eron aika niinkuin yksi ainoa kuoleman päivä, sulakoon olemuksemme aivan kuin vaha, kun me vain yhdessä, syleillen toisiamme astumme sen kynnyksen yli, joka vie toiseen elämään. Ah, mieleni on raskas. En voi vielä täydellisesti ymmärtää, en vielä uskoa, en tiedä, mikä minua vaivaa, mutta raskas paino on rinnallani, raskas sieluni päällä, aivan kuin se olisi rautaan kahlehdittu… Sinä et ole minusta loitompana kuin ennenkään, ei, en näe mitään estettä, en vain voi sinua koskettaa. Ystäväni, miten mustaa, miten kylmää on ympärilläni, oi, tämä on kauheata! Tästä usvasta tuijottaa kummituksia, petoja, niiden silmistä valuu lumi, ja niiden henkäisy on kuolemaa tuottava. Minun suojelusenkelini, elä jätä minua. Jospa voisin kuulla vain askeltesi äänen… ei, ympärilläni on hiljaista, kaikki hiljaista. Hyvä jumala, ei sanaakaan! Hän näkee kaiken. Hän tietää kaiken, me emme tahdo arkailla, toinen toisemme tähden emme! Oi, ei, katso, tämä surukin, tämä sielun sairaus on pyhä ja kallis, mikä runsaus vielä tässä tuskassakin, näissä kärsimyksissä! Oi, minun enkelini, minun ihmeellinen ystäväni! Ja sunnuntaiksi valmistetaan minulle yllätys. Puhutaan niin paljon, niin paljon! Hyi, miten rumaa kaikki on, miten heinäsirkkalauman kaltaista; mutta leipä ei ole maallista, ihmiskädet eivät ole sitä kylväneet, eikä se ole ihmisiä varten; nämät heinäsirkat eivät sitä voi vahingoittaa; ne syövät nälissään toinen toisensa. Voi hyvin, veljeni, ystäväni, isäni, ainoa pelastukseni ajassa ja iankaikkisuudessa!
Sinun Natashasi.