Sinä eroat minusta, eikä mieleni ole murheellinen. Kylliksi!
Oi, nyt meillä on voimia kantamaan kaksin verroin sen, mitä olemme kantaneet, jopa enemmänkin!
Minun elämäni, minun sieluni, vieläkö kauemmin odottaa? Mutta onko jumalalla mitään vielä?
Kello 4. Missä olet? Täällä, täällä, sinun Natashasi vieressä! Me olemme erossa: kirjoittaminen on minulle vaikeata, mutta sinähän tahdoit sen. Mitä ovat nämät kirjekasat verrattuina yhteen minuuttiin sinun luonasi, yhteen katseeseesi! Alexander, me emme ole eronneet, tässä on kätesi, sinun povesi.
Nyt voin ainoastaan huudahtaa: "Kiitetty olkoon jumala!" Enkeli, mitä meille vielä voi tapahtua maan päällä? Ei, odota…
Kun sinä läksit pois (mutta mehän emme ole eronneet), laskeuduin vuoteelle, makaan yhä vielä, en vielä ole noussut, enkä nousekaan, ruumiini on eronnut sielusta.
Enkeli, enkelini, eihän tämä ole unta? Ei, vaikeneminenkin on vaikeata. Missä olet? Toivon ikuisesti saavani jäädä luoksesi, ikuisesti on tämä katse, tämä käsi, tämä povi minun kanssani yhdistetty. En muista, millä tavoin lähdit, mutta en ole surullinen, en, en!
En voi ketään nähdä, ketään kuulla, kenenkään ei tule minua lähestyä! Pois, pois kaikki, Alexander on minun luonani.
Ei, mitään ei ole sielustani otettu; se on paljoa täydempi, rinta on ahtaampi.
Oi, minä olin lyhyen ajan tainnoksissa, mutta se ei ollut tavallista unta, pääni nojasi rintaasi vastaan… Jokin liikahti — heräsin — se oli tuoli, puinen tuoli. Missä sinä olet, missä on sinun povesi?