Sanoin teille jo Aachenissa leikkiessämme kysymyksillä ja vastauksilla, että olen elämässäni kestänyt jo niin monia tuskia, että en uskonut enää mitään uutta tuskaa olevan minua varten; nyt huomaan, että te sen varmasti minulle tuotatte. Olkoon siis niin! Rohkeutta! Kärsivällisyyttä! Lujuutta! Huokailla, itkeä, vaikeroida, menehtyä, ei ole minun arvolleni sopivaa. Tahdon olla tyyni. Kantakaamme onnettomuus, kuolema sydämessä, mutta rauha kasvoilla, hymy huulilla, jos niin täytyy olla!
Olen luopunut siitä alkuperäisestä ajatuksesta, että itse toisin tämän kirjeen teille Dresdeniin. Ei, en tahdo läsnäolollani, intohimoni sähköisyydellä vaikuttaa teihin, ei, teidän päätöksenne olkoon aivan vapaa ja vaikutuksista riippumaton.
Ajatelkaa vain itseänne, elkää laisinkaan minua, sitä pyytämällä pyydän!
Elkää laisinkaan ajatelko sitä, mitä olen kärsivä! Onhan se aivan yhdentekevää, minun laatuiseni ihmiset ovat syntyneet kärsimään. Niinkuin Heine minusta sanoo, kun olin vasta 19-vuotias, olen luotu gladiaattorin tavoin kuolemaan hymy huulillani. Yhdentekevää on, kärsinkö enemmän tai vähemmän elämässä. Olkoot toiset onnellisia! Sellaisille luonteille kuin minä olen, riittää se, että taistelee, vuodattaa verensä hitaasti aivan viimeiseen pisaraan asti, riuduttaa oman sydämensä, ja kuolema sielussa esiintyy hymyilevänä.
En enää luullut voivani rakastaa. Te olette tämän tunteen uudelleen minussa herättänyt. Te olette minut pakoittanut rakastamaan teitä. Niin, minä rakastan teitä, ja minun miehen ylpeyteni voi paljoa vaikeammin tehdä tämän tunnustuksen, kuin mitä häveliäimmän neitosen arkuus voisi.
Jos te minut nyt hylkäätte, niin palaan tuohon ajatukseen, että minun on luovuttava kaikesta persoonallisesta onnesta, niinkuin ajattelin, ennenkuin teihin tutustuin.
Ja jos siis sydämeni murskaatte, niin murskaatte ainoastaan sellaista, jonka jo aikoja sitten olin uhrannut: persoonallisen onneni. Elkää sitä ajatelko!
Kaksikymmentä kertaa mieluummin kadottaisin teidät kuin omistaisin teidät säälin vaikutuksesta, olkoon se kuinka pieni tahansa.
Lopputulos on siis — ajatelkaa yksinomaan itseänne.
Yhtä vain pyydän, Sophie, elkää antako minun kauaa kitua odottaessani!