Tietoisuuden kuolemastaan voi kantaa; mutta ellei tiedä, onko kuollut vai elävä — oi, se on kauheaa!
(Tämä rakkauskirje käsittää painettuna 36 suurta sivua. Tähän ei ole otettu muuta kuin alku ja loppu.)
Ah, Sophie, kuinka paljoa suloisempaa olisi saada teille puhua! Mutta pahaksi onneksi on minun helpompi kirjoittaa teille! Itsehän ehdoititte, että me käsittelisimme tätä meihin kohdistuvaa kysymystä kirjeellisesti. Minä sitävastoin tahdoin persoonallisen keskustelun kautta viedä sen loppuunsa. Minä siis puhun; minä kirjoitan joka tapauksessa teille sen, minkä olisin sanonut. Teidän ei tule päätöstänne tehdä jalomielisen innon valtaamana hetkenä. Teidän tulee kolmeen kertaan miettiä kaikkea.
Sallitteko minun alkaa, selittämällä sitä, mikä minusta tuntui kummalliselta keskustellessamme Kölnissä? Te vastasitte minulle, että ehkä rakastaisitte minua! Minä olen, niinkuin jo ennen sanoin, korkeimmassa määrässä ylpeä ihminen; en koskaan äkkihyökkäyksellä valloittaisi naista, en koskaan toimisi sinnekään päin, että täydellisyyteensä kehittäisin häilyvän tunteen, joka itse ei siihen kehity.
Naisen tulee rakastaa minua vapaasta tahdosta, vapaasti ja kokonaisesti; hänen täytyy itse minulle antautua ja silloin minä hänet otan. Te sanoitte minua tuona hetkenä hemmoitelluksi lapseksi. Ei, en sen vuoksi, että näyttelisin hemmoitellun lapsen osaa, en mistään kerskailusta, vaan velvollisuuden tunnosta menettelen siten teidän suhteenne.
Ellei nainen koko olemuksensa voimalla minua rakasta, ellei hän sydämensä syvyydessä tunne valtaavaa voimaa, joka hänet vetää puoleeni — niin en koskaan voi häntä tehdä onnelliseksi sitomalla hänet itseeni. Minä tuottaisin hänelle ehkä enemmän onnettomuutta kuin onnea. On suhteita, joissa rajoitettu määrä rakkautta riittää tekemään naisen onnelliseksi; useimmissa tapauksissa on niin laita. Mutta on tapauksia — ja minun on sellainen — joissa naisen rakkauden täytyy olla kaikki nielevä tuli, joka esteistä ainoastaan voimistuu, voittamaton myrsky, joka taukoamatta itsestään uusiintuu, jotta se ainaisesti kestäisi ja jotta se samalla tarjoaisi naiselle korvauksen kaikista niistä vaaroista, joiden alaiseksi hänen täytyy joutua.
Siksi on minun kunnia-asiani ottaa vastaan ainoastaan luotettava, jättiläismäinen, voittamaton rakkaus. Muuten en voi teidän onnestanne — olla vakuutettu, ja varmasti itse luopuisin kaikista elämän suloisuuksista, niin mieluisia kuin ne olisivatkin, ennenkuin teille, te onnellinen ja jumaloitu lapsi, tekisin sen suunnattoman vääryyden, että olemassaolonne onnen panisin vaaraan, jotta oma elämäni kaunistuisi.
Vaikkapa velvollisuudentuntoni teitä kohtaan ei pakoittaisikaan minua siten ajattelemaan, niin saattaisi minut siihen kuitenkin varovaisuus ja itsekkäisyys, sillä jos kerran näkisin teidät onnettomana, niin olisin itsekin onneton! Itseäni kohtaan olen sydämetön. Minulla ei ole sääliä eikä surkua eikä mitään muuta tunnetta omaa eksistenssiäni kohtaan, jonka olen vihkinyt taukoamattomalle taistelulle. Sen vuoksi en koskaan voi olla onneton, niin kauan kuin olen yksin. Minun suhteeni ei mikään onnettomuus ole mahdollinen. Hävitettäköön elämäni alaston, yksinäinen kallio, minä en tunne mitään, aivan kuin ei kalliokaan mitään tunne, kun se hävitetään.
(Seuraa 35 sivua.)
Niin, minä vannon teille, että tähän asti ei ollut maailmassa ainoatakaan naista, jota ajatellessani aviovaimonani en olisi värissyt. Te olette ainoa, jota hellällä rakkaudella kunnioitan antautuessani hänen omakseen, ainoa, jolle olen valmis tekemään avioliiton kamalan uhrin, ja te tiedätte, että minun ajatukseni rakkauden uhrista on se, etten anna toisen tuntea sitä uhrina, vaan onnena.