Te olette ainoa, jonka minä vaimokseni saattaisin ottaa, ja sellaisena kuin olette. Te voisitte itse sanoa minulle, että minun tulisi ottaa teidät toisenlaisena, enkä minä sitä tekisi! Katsokaahan, kaunis ruusuni, se johtuu siitä, että minä kunnioitan teitä yhtä paljon kuin rakastankin. Ehkä rakastan teitä siten sen vuoksi, että kunnioitan teitä.
Siis, minä menen teidän kanssanne naimisiin, jos te suostutte. Mutta suostutteko te?
* * * * *
Sophie, nyt minä olen sanonut kaiken sen, mitä minulla oli sanottavana.
Yksi seikka minulla vielä on lisättävänä. Minä en mene teidän kanssanne naimisiin ilman isänne suostumusta ja rakkautta. Onnettomuus seuratkoon sitä miestä, joka uskaltaa katkaista sellaiset siteet, jotka ovat teidän ja isänne välillä. En sano, etten tarvitse äitinne, jota minulla ei ole kunnia tuntea, suostumusta.
Annan teille oikeuden kääntää, jos tahdotte, tämän kirjeen isällenne.
Ja nyt, jos kaiken sen jälkeen, mitä olen teille sanonut, tahdotte päättää tulla minun vaimokseni, niin minkä korvauksen saatte kaikista uhrauksistanne?
Ei muuta kuin kaksi seikkaa! Miehen ja sydämen!
Mutta myöskin miehen sanan todellisessa merkityksessä, ja sydämen, joka, jos kerran antautuu toiselle, sen myöskin tekee ikuisiksi ajoiksi.
Ja, Sophie, tarvitseeko minun vielä sanoa se? Olkoon päätöksenne millainen tahansa — minä saatan ainoastaan vapisten sitä ajatella — niin en koskaan lakkaa olemasta teidän uskollinen ja hartain ystävänne! Minä siunaan teitä vielä kyynelsilminkin.