Lassalle.
Lassalle Helene von Dönnigesille.
(Heinäkuun lopulla 1864.)
… Oletko kunnianhimoinen? — Mitä minun kultalapseni sanoisi, jos kerran saattaisin tuoda hänet Berliniin, kuuden hiirakon vetämissä vaunuissa, Saksan ensimäisenä naisena, yläpuolella kaikkia muita?
… Oikeastaan on tavattoman typerää kiusata itseään joutavalla politiikalla ja toisten ihmisten onnen ja menestyksen puolesta! Se kävi päinsä niin kauan kuin olin yksin eikä minulla ollut parempaa tehtävää — mutta nyt! Eiköhän minun tulisi heittää kaikki, ja me lähdemme pois, kauas, kauas pois, minne minun valtijattareni, lapsi, tahtoo, ja me elämme vain onneamme, tutkimuksiamme ja muutamia ystäviämme varten?
Helene von Dönniges Lassallelle
Wabern, tiistai-iltana, heinäkuun 26 p:nä.
Ja nyt siis teidän kaunis, ihana sielunne ja teidän suurenmoinen, mutta minulle rakas turhamaisuutenne tietävät, miten päätökseni kuuluu. Minä tahdon ja tulen olemaan teidän vaimonne! — Te sanoitte minulle eilisiltana: "Sanokaa minulle vain järkevä, itsenäinen jaa-sananne — et je me charge du reste". — Hyvä, tässä on jaa-sanani — chargez vous donc du reste; teen ainoastaan pari pientä ehtoa, et les voilà. Minä tahdon — ajatelkaahan, että lapsi sanoo: minä tahdon — minä tahdon siis, että koetamme kaiken, mitä voimme, ja tehän voitte niin tavattoman paljon, te, minun kaunis, saatanallinen ystäväni, — jotta me säädyllisellä, järkevällä tavalla pääsemme päämääräämme. Se on: te tulette meille, ja me koetamme saada vanhempani kääntymään teidän puolellenne yhtä paljon kuin — — saadaksemme siten heidän suostumuksensa! — Ellei se onnistu, jos he ovat ja pysyvät aivan järkähtämättöminä, vaikka me olisimmekin tehneet kaiken, mitä olemme voineet, — eh bien, alors tant pis! onhan silloin aina Egypti jälellä. Tämä on yksi minun ehdoistani. Ja tässä toinen: Minä tahdon ja toivon, että koko asia suoritetaan sitten niin nopeasti kuin mahdollista. Sillä minä jaksan kyllä kestää tämän-aamuisen usvan ja sateen tulematta sairaaksi, — mutta jos vielä tulee monta sellaista mieltäkiihoittavaa päivää ja epävarmoja, kiduttavia tunnelmia, joita olen jo saanut kestää meidän asiamme tähden — niin ystäväni, sitä eivät hermoni kestä. — Mutta tähän kiireeseen on minulla toinenkin syy — en tahdo, että koko maailma meistä puhuu ja sanoo mielipiteensä asiasta, joka ei sille kuulu, ja sen vuoksi hankkii minulle joukon kohtauksia, jotka voi aivan yhtä hyvin väittääkin. Kun kerran asia on päättynyt niin, kuin se meille on mieleen, niin avatkoot he silloin suunsa ja silmänsä niin selälleen kuin tahtovat, silloin minulla on teidät, Ferdinand, turvanani ja tukenani, — et je ne me moque pas mal du reste du monde. — Minä tiedän, että voitettavanamme olevat esteet ovat suuret, jopa jättiläissuuretkin, mutta onhan meillä suuri maalikin ja teillä jättiläissuuri henki, joka jumalan avulla murskaa kalliot hiekaksi ja tomuksi — niin että minun heikko henkäisynikin voi ne puhaltaa pois. Minulle jää kaikista vaikein tehtävä — minun täytyy kylmällä kädellä surmata uskollinen sydän, joka puhtaalla rakkaudella on minuun kiintynyt, minun täytyy tylyllä itsekkäisyydellä surmata kaunis nuoruuden unelma, jonka toteutettuna piti olla jalon miehen onnena, elämänonnena. — Uskokaa minua, se tulee olemaan minulle peloittavan vaikeaa, mutta minä tahdon nyt, ja niin tahdon minä teidän tähtenne tulla huonoksikin. Kirjoittakaa minulle heti, niin pian kuin mahdollista; sillä vasta sitten, kun tunnen tarkoin teidän tuumanne ja lujan päätöksenne, olen kuullut herrani ja mestarini käskyt ja toivomukset, vasta silloin voin alkaa toteuttaa omani, nimittäin omat aikeeni!
H.D.
(Genf.) Keskiviikkona, elokuun 3 p:nä 1864.