Olin ainoastaan kaksi viikkoa Dublinissa ja olin koko ajan hyvin sairaana; en vastannut ainoaankaan niistä sadoista käynneistä, joita muut tekivät luokseni, mutta kaikki tulivat tuomiorovastin eikä ainoakaan tohtorin luo. Vihaan Dublinin muistoa ja minua miellyttää enemmän kenttävuode ja höyläämätön permanto kuin tuo suuri talo, jonka sanotaan kuuluvan minulle. Englannista lähtiessäni selitin teille tahtovani unohtaa kaiken sikäläisen ja kirjoittaa niin harvoin kuin mahdollista. Olin aikonut panna toimeen oikean kirjekiertokulun ystävieni kesken; mutta terveyteni esti minua siitä. Aijoin Irlannissa ollessani viettää suurimman osan tässä majassa, jossa tämän kirjoitan; enkä lähde kuningaskunnasta ennenkuin minua lähetetään noutamaan, enkä koskaan tahdo enää nähdä Englantia. Palattuani luulin alussa kuolevani alakuloisuuteen, olin tavattoman synkällä tuulella joutuessani seuraelämään; mutta muistot alkoivat kalveta ja haihtua usvaksi. Kävelytieni virran rannalla on hyvin kaunis; kanava komeilee kauneudessaan ja näen lohien siinä hyppelevän. Tällä hetkellä en tiedä mitään Dublinista. Mutta mr. Ford on hyvin rakastettava ja kirjoittaa minulle tavan takaa kaikesta, mitä tapahtuu. Huomaan, että tekin olette hyvä politikoitsija, ja sanon sen vuoksi teille sen verran, että uskon lukemanne kirjoituksen, jos se olisi julkaistu heti rauhan jälkeen, voineen säästää ministeristöltä sen, mitä sittemmin on tapahtunut; mutta minä sovin nykyään paremmin kastelemaan niittyjä ja leikkaamaan pensasaitoja kuin sekaantumaan valtioasioihin. Minun täytyy käskeä muuatta työmiestä ajamaan lehmät pois saareltani ja panemaan kaivannon uuteen kuntoon, ja tämä puuha sopii paremmin maalaispapille kuin kukistaa puolueita ja taistella niitä vastaan. Minun täytyy mennä nauttimaan kitkerää juomaa parantaakseni pääni, joka on tullut aivan sairaaksi yleisön juottamista juomista. Menkää siis herttuoittenne ja herttuattarienne luo ja jättäkää minut kunnianarvoisten Bumfordin ja Patrick Dolanin seuraan. Voikaa hyvin!

Ylä-Letcombe, Wantagen luona, Berkshire, kesäkuun 8 p:nä 1714.

Minulla ei ole paljoakaan uutta täältä kerrottavaa; Lontoosta lähtöni jälkeen en ole saanut keltään kirjettä, ja siitä olen ollut hyvin iloinen; mutta totta puhuen en luule jääväni tänne niin pitkäksi aikaa kuin alussa aijoin. Asun erään pastorin talossa, jota sydämestäni rakastan; mutta hän on niin perin synkkämielinen ja mietiskeleväinen, joka johtuu osaksi hänen omasta luonteestaan, osaksi yksinäisyydestä, että piankin hänen hassutuksensa tarttuvat minuun. En tahdo, että hän minun tähteni muuttaa mitään elintavoistaan; me syömme sen vuoksi päivällistä kahdentoista ja yhden välillä. Kello kahdeksalta syömme voileipää ja juomme lasin olutta ja kello kymmenen mennään vuoteeseen. Viini on aivan vierasta tässä talossa, lukuunottamatta sitä vähää, minkä hänelle lähetin, ja meillä on sitä joka päivä ruukullinen edessämme. Hänen vaimonsa on koko tämän kuukauden ajan ollut kahdenkymmenen penikulman päässä isänsä luona ja palaa vasta kymmenen päivän päästä. En ole häntä vielä nähnyt, ja ehkä talo tulee entistään ikävämmäksi hänen palattuaan. Luen koko päivän tai käyn kävelemässä enkä puhu kolmeen päivään niin monta sanaa kuin nyt olen kirjoittanut; lyhyesti sanoen, mieleni tekee palata Irlantiin, ellen vielä mielly tähän elämään, joka joka suhteessa on niin erilainen kuin se, mihin tähän asti olen tottunut. Tämä on ensimäinen tavu, minkä olen kellekään kirjoittanut sen jälkeen, kun te viimeksi minut näitte. Mielelläni kuulen teistä jotain, en sen vuoksi, että olette lontoolainen, vaan siksi, että olette ystäväni; sillä välitän vähät kaikista uutisista enkä tänne tultuani ole ainoatakaan kuullut. Vaikka tämä talo olisi kymmentä kertaa ikävämpi kuin se on, niin ei mikään saa minua täältä lähtemään kaupunkiin niin kauan kuin olot ovat siellä yhtä ikävät kuin lähtiessäni. Maksan viikossa ruuastani guinean ja saan syödäkseni mitä haluan.

Elokuun 12 p:nä 1714.

Kirjeenne sain viime postissa ja ennenkuin te ennätätte minulle toisen lähettää, olen lähtenyt Irlantiin. Minun täytyy mennä tekemään virkavalani, jota pikemmin sitä parempi. Jos samaan aikaan olette Irlannissa kuin minäkin, niin on minulla hyvin harvoin tilaisuus nähdä teitä. Tuskin on olemassa ainoatakaan paikkaa, jossa olisi aivan vapaa, mutta siellä tietää viikon kuluessa koko kaupunki kaiken ja suurentaa sen satakertaisesti. Näiden ankarien lakien alle täytyy taipua; mutta ehkä voimme talven kuluessa tavata toisemme Lontoossa tai, ellei se käy laatuun, jättää kaikki kohtalon huostaan, joka niin harvoin toimii meidän tarpeittemme ja toivojemme mukaan. Kaiken tämän sanon täydellisen ystävyyden ja kunnioituksen tunteella, joka minulla on teitä kohtaan. Maansuru [Kuningatar Annan kuolema.] on tehnyt tyhjäksi kaikki yritykseni ja herpaissut sieluni voiman. Kaikkivaltias jumala olkoon teidän kanssanne. Toivottavasti olen jonakin päivänä, sen jälkeen kuin olette tämän kirjeeni saanut, istumassa hevosen selässä. En miljoonastakaan voi vastata kysymyksiinne ja ainoastaan vastenmielisesti ajattelen niitä. Voikaa hyvin.

Vanessa Swiftille

Dublin, 1714. (Lyhennettynä.)

Ennen teillä oli periaatteena tehdä se, minkä pidätte oikeana välittämättä ihmisten puheista. Toivoisin teidän sitä noudattavan vieläkin. Sanokaahan, mitä pahaa siinä on, että käytte onnettoman tytön luona ja neuvoillanne häntä tuette? Minä en löydä siitä mitään pahaa. Teidän täytyy tietää, että suuttumuksenne tekee elämäni sietämättömäksi. Olette opettanut minua kaikkea arvostelemaan ja nyt jätätte minut kurjan yksinäni. Pyydän, että, koska ette muuta voi tehdä, vielä kerran osottaudutte auttavaksi ystäväksi, joka ennen olitte siihen asti, kunnes olen päässyt näistä vaikeuksista.

Toivotte minun rauhoittuvan, jolloin käytte luonani niin usein kuin voitte. Parempi olisi ollut, jos olisitte sanonut: niin usein kuin voitte itsenne siihen pakoittaa tai kun muistatte minunlaiseni tytön olevan maailmassa. Jos te eteenkinpäin kohtelette minua sillä tavoin kuin nyt, niin en kauaakaan häiritse teitä. Mahdotonta on kuvaillakaan, mitä olen kärsinyt siitä asti, kun viimeksi näimme toisemme. Olen vakuutettu siitä, että olisin kestänyt mieluummin kidutuksen kuin nuo surmaavat, surmaavat sananne. Jo monta kertaa olen päättänyt kuolla; mutta nämät päätökset eivät — teidän onneksenne — kestä kauaa. Sillä ihmisluonteessa on jotain, joka pakoittaa hänet etsimään lohdutusta täällä maan päällä. Minun täytyy totella tätä vaistoa ja pyydän sen vuoksi teitä käymään luonani ja puhelemaan ystävällisesti minun kanssani, sillä olen varma siitä, ettette tuomitsisi ketään kantamaan sitä, mitä minä olen saanut kärsiä, jos vain tuntisitte tuskieni määrän. Kirjoitan tämän teille sen vuoksi, etten voisi sitä teille sanoa, vaikka kohtaisimmekin toisemme. Sillä kun alan valittaa, suututte ja katseenne on silloin niin peloittava, että mykistyn. Jospa tuntisitte niin paljon osanottoa minua kohtaan, että nämät valitukset liikuttaisivat sydäntänne! Kirjoitan niin vähän kuin suinkin voin; jospa tietäisitte, mitä kaikkea olen ajatellut, niin antaisitte minulle anteeksi ja uskoisitte, että minun täytyy aivan ehdottomasti sanoa tämä teille.

Selbridge, 1720.