Eräässä Helsingin lehdessä käytiin useita vuosia kiivasta sotaa hänen työtään vastaan. Kaikki hänen saavutuksensa leimattiin heikoiksi. Näin kylvettiin epäluottamusta yleisöön ja näyttelijöihinkin. Se mitä ei olisi ollutkaan, nimittäin heikkoutta työssä, saatiin täten aikaan. Näyttelijät eivät enää samalla tavalla kuin ennen uskoneet johtajaansa.
Mitä sisarukset yhdessä kärsivät, sitä ei suuri yleisö tunne, sillä heidän ylpeytensä esti heitä näyttämästä tuskaansa. Mutta kerran Emilie Bergbom — nainenhan tällaisissa tapauksissa kärsii enemmän — huudahti: "Eikö sitten enää mikään kelpaa?", johon veljensä vain tyynesti vastasi: "Älä viitsi puhua, Emilie!"
Mutta iskut osuivat, Kaarlo Bergbomin työtarmo heikkeni, hän matkusti usein keväällä varhain ulkomaille nauttiakseen taiteesta ja elääkseen vapaana kotimaisesta pikkumaisuudesta.
Jokainen suurmies on kerran naulittava ristiin, se on ollut maailman tapa. Tunnustusta ei anneta, ennenkuin toisen henkinen ydin on taitettu.
Miten paljon Kaarlo Bergbom sisimmässään kärsi niistä hyökkäyksistä, jotka häneen kohdistuivat, sitä todistaa se, että hän tavan takaa puhui eroamisestaan teatterin johdosta, vaikkakin hän vielä oli täysissä voimissa. Päättävää askelta ei hän kuitenkaan jaksanut astua, ei voinut, ennenkuin halvaus hänet siihen pakotti.
Eräänä päivänä oli tuska ylivoimainen. Alakuloisesti hän lausui:
"Eiköhän olisi ollut parempi, jos olisin ollut ainoastaan kirjailija!"
Näin kielsi hän lyhyen hetken aikana koko elämäntyönsä. Mutta pian hän voimistui ja lausui:
"Ei, ei, se on väärin!"
Jokaisella ihmisellä on Getsemanensa, hetki, jolloin hän taistelee sen puolesta, mikä on ollut hänen kutsumuksensa. Niin taisteli hänkin tuona lyhyenä hetkenä.