On sanottu: "Antakaa meille voimakkaita henkilöitä, kaikki muu tulee itsestään!"
Voimakkaiden näkökulma on suurempi kuin muiden, he näkevät loitommalle ja korkeammalle kuin toiset, siksi he pystyvät määräämään suuntaviivoja.
Kansakunnan arvon määräävät voimakkaat henkilöt eikä koskaan suuri ihmismäärä. Kansanvaltaisuuden aikana tahdotaan aina lammaslauma tehdä paimenen veroiseksi. Mutta paimen pysyy aina paimenena ja lampaat lampaina. Kun tie on tasaista, kulkevat ne nöyrinä, mutta kun se käy hankalaksi, alkavat ne määkiä. Paimenen tahto silloin määrää kaiken.
Lahjakkaita ihmisiä ei tahdota koskaan tunnustaa heidän eläessään, johtuen siitä, että suurin osa ihmisiä uskoo tulevansa suuremmaksi sen kautta, että painavat toisia alas. Mutta viimein merkitsee saavutettu työ kaikkea, ja lopulta täytyy antaa tunnustus. Maine on ontuva nainen, se kulkee ihmisen jäljessä ja saavuttaa hänet tavallisesti vasta sitten, kun hän on väsähtänyt tai kaatunut tien oheen. Mutta se saavuttaa aina kuitenkin ihmisen. Jos oma aikakausi ei anna ihmisen työlle tunnustusta, niin kerran kuitenkin tulee puolueeton ihminen, joka hänen työnsä ennakkoluuloitta punnitsee.
Jos työllä ei olisi omaa siunaustaan, niin kuka jaksaisi ponnistella. Vasta silloin kun antaa aivan kaikkensa työlleen, kun se muuttuu rakkaaksi ja elämälle välttämättömäksi, silloin voi kerran olla tuloksesta varma.
Kaarlo Bergbom rakasti työtään niin syvästi kuin ainoastaan pahetta voi rakastaa — hyvettä ei kukaan rakasta niin täydellisesti. Ja jos kerran työ on annettu rangaistukseksi siitä, että Aatami söi Eevan antamaa omenaa, niin varmasti Kaarlo Bergbom olisi paratiisissa syönyt koko omenan yksinään.
Kun hänen älynsä ojenteli tuntosarviaan eri tieteitä kohden, niin aina hän kysyi itseltään, missä määrin uusi tieto voi palvella näytelmätaidetta.
Jota korkeammalle ihminen kehityksessään tulee, sitä yksinäisemmäksi hän joutuu. Kaarlo Bergbomilla ei ollut ketään varmaa ystävää, jolle hän olisi voinut avomielisesti kaikesta puhua. Hyviä tuttavia oli hänellä suuri määrä, intellegenttejä seuratovereita, ajatustensa terästäjiä ja paljon uskollisia kannattajia, mutta ei ketään, jolle hän olisi avannut olemuksensa sisimmän. Hän kulki siinä suhteessa aivan täydellisenä erakkona. Muu ei ollutkaan mahdollista. Kuinka olisikaan keskeltä arkielämää voinut löytyä olentoa, jonka ajatusten piiri olisi ollut niin avara, että olisi käsittänyt hänen taistelunsa. Nuoruuden ajoilta oli säilynyt eräitä tovereita, joihin hän oli kiintynyt. Mutta tämä tunne oli vain jatkoa siihen, mitä hän ylioppilaana oli tuntenut samoja henkilöitä kohtaan.
Henkisesti hänen vertaisiaan oli eräitä maassa, mutta näiden kanssa hänellä ei ollut avonaista suhdetta, vaan hän oli ainoastaan kuin rintamatoveri taistelussa kansan sivistyksen puolesta.
Kansalla oli vilpitön kunnioitus häntä kohtaan, ja hänen nimensä oli niitä, joiden ympäri oli kerääntynyt aivan kuin sädekehä. Mutta taidemaailmassa ei hänellä aina ollut kannattajia vaan vastustajiakin, milloin salaisia, milloin julkisia. Kun hän alkoi heikentyä, kun hänen voimansa ei enää ollut yhtä suuri kuin ennen, kun hän ei enää saattanut samalla tavalla sähköittää näyttelijöitä kuin varhemmin, silloin astuivat vastustajat esiin ja ryhtyivät taisteluun. Kaarlo Bergbom ei koskaan millään sanomalehtikirjoituksella silloin puolustanut itseään. Hän antoi omaa työnsä puhua puolestaan. Ja juuri tähän työhön iskettiin.