Ohjatessaan näyttelijää pääsemään oikeaan otteeseen esittämästään henkilöstä ei Kaarlo Bergbom koskaan pitänyt esitelmiä. Selitys supistui tavallisesti aivan lyhyihin lauseisiin. Don Carloksesta hän sanoi, että Filip on kallio ja Carlos laine. Björnsonin "Yli voimain" hän määritteli siten, että ensimmäinen osa selittää, miten ihmiset tehdään onnelliseksi uskon kautta, toinen osa sosialismin kautta, ja kolmas osa, jota ei ole kirjoitettu, mutta johon Credon ja Speran puheet viittaavat, keksintöjen kautta. Ja ennen kaikkea muuta, oli esitettävä henkilö missä yhteiskunnallisessa asemassa tahansa, selitti hän ne alkuvoimat, jotka jokaisessa ihmisessä ovat, ja joiden patoutumisesta näytelmän jännitys johtui.
Kun hän oli saanut varman jalansijan näyttelijälle, aivan kuin rauhoittanut hänet etsimisessään, antanut hänelle avaimen, joka oli tuttu, pakottanut näyttelijän ammentamaan esitykseensä omaa mielikuvitustaan ja omaa temperamenttiaan, lisäsi hän tähän yksityisiä piirteitä. Esitys kasvoi orgaanisesti ihmisluonteen perusominaisuuksista. Esitettävän henkilön ammatin, yhteiskunta-aseman, kehityksen tuomat piirteet liitettiin myöhemmin, aivan kuin puvut annetaan näyttelijöille.
Hän ei milloinkaan edeltäpäin valmistanut näyttämöasemia huoneessaan, kaavamaisesti laskien, miten oli liikuttava ja missä kohtaa kulloinkin oli seisottava. Kaiken tämän hän määräsi vasta näyttämöllä, muutti hyvin paljon, antoi näyttelijän vaiston usein määrätä kaiken, korjasi vain viat ja puutteellisuudet. Näin tuli näyttelijä, joka antautui hänen johtoonsa, ehdottomasti vapaaksi, tuntematta milloinkaan pakkopaitaa.
Tällainen johto saavuttaa kaikkein korkeimmat tulokset, josta Kaarlo Bergbomin työ on elävänä todistuksena, mutta sillä on omat vaaransakin. Aina ei johtaja voi eikä jaksa antautua kiihoittamaan näyttelijöitä. Nämä jäävät silloin tekniikan varaan, ja ellei sitä ole kylliksi viljelty, uhkaa esitystä täydellinen keskinkertaisuus. Tätä kirousta ei Kaarlo Bergbom voinut välttää. Hänen johtamiensa näytelmien joukossa on joukko sellaisia, joissa tämä puoli on aivan ilmeinen. Mutta taiteessa ei mitata tuotantoa keskinkertaisten, vaikka tekotavaltaan täydellistenkin esitysten mukaan, vaan huippusaavutusten mukaan. Teknillisesti moitteeton taide ei ole ehdottomasti korkeinta, yhtä vähän kuin esiintymistavoissaan moitteeton ihminen on kaiken esikuva. Uhkuva elämä on se, joka määrää kaiken.
Niinkuin on olemassa maalarien maalareita, kirjailijoitten kirjailijoita ja säveltäjien säveltäjiä, voimakkaita henkilöitä, jotka eivät ainoastaan luo taideteoksia, vaan niillä herättävät toisissa taiteilijoissa taiteen, niin oli Kaarlo Bergbominkin taide tuollaista toisia varten olevaa taidetta. Hän herätti kirjallisuuden teatterin avulla ja hän herätti näyttelijöissä taiteilijan.
Ohjelmistoonsa tahtoi hän aina paljon klassillisia näytelmiä. Hänen mielipiteensä oli, että niiden kautta suurta yleisöä voitiin kasvattaa. Mutta hän tiesi myös, että kirjallisuus kasvoi niiden avulla ja niiden kautta. Klassillinen näytelmä on se, joka itseensä sulkee elämän voiman niin väkevänä, että se aina ja kaikkina aikoina tuntuu todelliselta. Tavallisesti viidenkymmenen vuoden päästä vaihtuu yleisössä maku siinä suhteessa, miten tunnetta kuvataan. On olemassa hempeämielisiä aikoja, on väkeviä, on romanttisia, on realistisia. Tämän maun palveleminen voi tuottaa hetkellisen suuren voiton kirjailijalle, mutta pysyvän tuottaa vain hänen oikea otteensa, ikuisesti tosi käsityksensä elämän suurista arvoista.
Klassilliset näytelmät tarjosivat myös parhaimman aineksen siihen näytelmätaiteen muotoon, jota Kaarlo Bergbom harrasti. Henkilöt niissä olivat väkeviä, tinkimättömiä, heidän intohimonsa liekehtivät ja tahtonsa oli vääjäämätön. Ei tarvinnut hapuilla löytääkseen alkuotteen esitettävän luonteeseen.
Koska sekä Kaarlo Bergbomin persoona että hänen ajatuskantansa olivat kaikesta sovinnaisuudesta vapaat, niin hän myös vieroi sovinnaista kirjallisuutta ja etenkin sovinnaista taidetta. Hän suorastaan halveksi n.s. "hillittyä taidetta", joka hänen aikanaan pyrki tunkeutumaan etusijalle vakuuttaen olevansa ainoa oikea. Hänen mielestään näyttelijät sekoittivat arkipäiväisyyden ja luonnollisuuden. He uskoivat hillitsevänsä jotain silloin, kun mitään hillittävää ei ollutkaan. Aivan samoin kuin hän itse ei säästänyt ääntä eikä liikkeitä kiihoittuessaan, ei hän pitänyt mahdollisena sitä, että näyttämölläkään sellainen oli mahdollista.
Ja yhtä kaikki hän ihaili Ibseniä, missä tällainen esitys ei tullut kysymykseen, noita näytelmiä, joissa väkevä virta kulkee usein arkipäiväistenkin sanojen alla. Mutta tässähän oli vain uusi muoto aina ja ikuisesti säilyvää draamallisuutta, henkilöiden taistelua oman onnensa ja elämänsä puolesta. Näissä näytelmissä hän käsitti täydellisesti sisäisen patoutumisen.
6.