Tämä sama ihme on nähty muissakin taiteen muodoissa. Maalauksessa tapaamme teoksia, joissa vallitsee sellainen ihmeellinen voima ja hehku, että maalari ei sitä itsekään voi käsittää. Hän voi tehdä kopion omasta taulustaan, tehdä sen huolellisesti, ja kuitenkin siitä puuttuu jotain, puuttuu juuri tuo yksi kohta, jota ei millään taituruudella saavuteta, määrätyn hetken luoma syvyys. Sävellyksiä on olemassa, joiden arvoa ei tekijä ole voinut arvostella itse. Hän on tehnyt niin kuin on tehnyt sisäisestä pakosta, monasti tajuamattakaan, miksi juuri niin hänen on täytynyt tehdä. Kirjailijalla on näkemyksiä, jotka ilmestyvät hänen eteensä työn kuumeessa ja haltioitumisen hetkinä. Kun hetki on haihtunut, hän kysyy ihmetellen itseltään, mikä on hänet pakottanut juuri niin kirjoittamaan, ja samalla hän huomaa taitaneensa enemmän kuin taitaakaan. Pintapuoliset taiteilijat ottavat tällaiset tulokset toisinaan omiksi ansioikseen. Sinä hetkenä, jona he sen tekevät, ovat he myös menettäneet taivaallisen lahjansa. He ovat vain ammattilaisia sen jälkeen.
Mitään ei taiteessa luoda ilman temperamenttia ja mielikuvitusta. Ne ovat se raaka-aine, josta kaikki valmistetaan. Tämän osasi Kaarlo Bergbom aina oikealla tavalla arvostella. Kaikki ulkonainen, asennot ja liikkeet, olivat hänelle toisarvoisia tämän rinnalla. Jos näyttelijä osasi liittyä hänen vastaaviin sielullisiin ominaisuuksiinsa ja antautua haltioittamisen esineeksi, loi hän suurta. Kun kuitenkin näyttelijä panee suuren painon kaikelle ammatilliselle taituruudelle, niin tavallisesti kuuli jossain osassaan onnistuneen näyttelijän vakuuttavan, ettei Kaarlo Bergbom ollut häntä laisinkaan ohjannut. Hän oli aivan yksinkertaisesti unohtanut haltioittamisen. Jos kerran näyttelijä siihen antautui, niin oli Kaarlo Bergbomille kaikki muu itsestään selvää. Näyttelijä osasi käyttää mielikuvitustaan ja temperamenttiaan, ja sehän oli pääasia.
Haltioitumisen tunnusmerkkinä on se, että ihmisen ruumis henkisen herkkyyden lisääntyessä kadottaa eräitä ominaisuuksia. Näihin kuuluu varsinkin kivun tunteen poistuminen. Haltioitunut näyttelijä voi tuntea ruumiillista tuskaa, voi loukata itsensä laisinkaan sitä huomaamatta. Ida Aalberg on kerran näytellyt "Elinan surmassa" Kirstiä sairaana, niin sairaana, että hänet seuraavana päivänä täytyi leikata. Hän oli niin heikko, että hänet täytyi kantaa viimeiseen näytökseen näyttämölle, ja lääkäri seisoi näyttämön takana ihmetellen, että hän laisinkaan saattoi kävellä. Tämä oli mahdollista sen vuoksi, että näyttelijätär oli haltioitunut.
Teknillistä taitoa ei Kaarlo Bergbom suinkaan halveksinut, mutta hän ei voinut sietää niitä näyttelijöitä, jotka taiteensa rakensivat ainoastaan tälle, vaikkakin saavutukset olisivat olleet näennäisesti suuret. Teknillinen taituruus oli hänen mielestään vain apukeino, ei koskaan lopputarkoitus. Tästä johtuikin se, että hän usein heitti nuoren näyttelijän heti suuriinkin tehtäviin. Hän tiesi, että jos tällä oli haltioitumiskyky, niin kaikki muu syntyi itsestään. Ellei hänellä tätä kykyä ollut, niin hänen näyttelijänä olemisensa oli tarpeetonta.
Jokaisessa teatterissa on kahdenlaisia näyttelijöitä, ammattilaisia ja taiteilijoita, ja edellisten lukumäärä on aina paljoa suurempi. Kun eivät näyttelijät eivätkä katsojat aina osaa erottaa, missä alkaa näyttelijän taide, missä loppuu luonnon antamien etujen ja esitettävän osan kiitollisten puolien raja, niin johtuu näyttelijä hyvin helposti siihen ajatukseen, että hän yksinään saa kaiken aikaan. Johtaja on tällaisten kannalta vain välttämätön paha, erilaisten taiteellisten voimien yhdistäjä ja tasoittaja, muutamien mielestä vain sopiva ulkokuoren hankkija esittäjälle. Mutta onko koskaan kuultu, että näyttelijöiden muodostama yhtymä olisi kohonnut suureen taiteelliseen kukkeuteen? Ei. Sen sijaan tavan takaa nähdään, että etevä johtaja voi loihtia esiin näyttelijäkunnan. Maailman näytelmätaide on aina mennyt eteenpäin loistavien persoonallisuuksien kautta. He ovat johtajina olleet aina tyranneja ja täydellisesti itsevaltiaita. Ja sellainen oli Kaarlo Bergbomkin.
Kaarlo Bergbomin jälkeen on näytelmätaide maassamme mennyt tavattoman paljon eteenpäin — eräissä suhteissa. Näyttämölle-asetus, koristeet ja puvut ovat saavuttaneet taiteellisen kokonaisuuden, jommoista hän ei pystynyt luomaan. Asemat ja ryhmitykset ovat tulleet moitteettomiksi, jommoisia ne eivät olleet Kaarlo Bergbomin aikana.
Näyttämön ulkonainen kehys, puvut ja koristeet, olivat Kaarlo Bergbomille kylläkin tärkeitä, mutta ainoastaan tavallaan. Ne palvelivat kokonaisuutta, mutta ne eivät saaneet koskaan anastaa etusijaa.
Hänellä oli hyvin alkeelliset ajatukset sähköstä, joka hänen aikanaan tuli käytäntöön valaistuskeinona. Hän ei milloinkaan täydellisesti käsittänyt, mikä valon synnytti. Tunnelman saavuttaminen valaistuksen avulla oli hänelle melkein tuntematon asia. Hän tyytyi hämärään, kun piti oli hämärä, ja päivänpaisteeseen, kun oli päivä, mutta hän ei yrittänytkään näiden avulla saada aikaan näyttämöllistä vaikutusta.
Mitä tulee koristeihin, ei hän rakastanut maalarin laatimia kokonaiskuvia. Hän tahtoi itse luoda, itse sommitella ja järjestää. Hän liitti ennestään olevia näyttämökoristeita yhteen, maalautti kappaleen sinne ja tänne täytteeksi, se sai riittää. Usein ei perspektiivi ollut laisinkaan moitteeton. Kokonaiskuva tuli siten hyvin usein virheelliseksi, mutta hänen näyttämökuvissaan oli aina jotain, mikä puuttuu parhaankin näyttämömaalarin koristeista, draamallinen havainnollisuus. Koriste syntyi näytelmän vaatimuksista. Jokaisella seikalla oli tarkoituksensa, joka johtui toiminnasta. Hän ei milloinkaan pyrkinyt matkimaan luontoa, vaan saamaan aikaan sellaista, joka pani katsojan mielikuvituksen liikkeelle. Näyttämöllä vallitsee aina se suuri totuus, on kautta vuosisatoja vallinnut, että esitys määrää kaiken. Jos se on voimakas, jos se panee katsojan mielikuvituksen ja tunteen liikkeelle, niin silloin maalattu näyttelijä muuttuu sankariksi ja kangasriepu taivaaksi.
Teatteriyleisö ei koskaan muutu. Eri aikoina sillä voi olla määrättyjä makusuuntia, raskaina aikoina se rakastaa kepeitä näytelmiä, tyyninä aikoina murhenäytelmiä, näin saadakseen sen, mikä elämästä puuttuu, mutta suhteessaan näyttelijöihin se on ja pysyy aina samana! Näyttelijä on yleisön mielestä aivan kuin korkeimman tulen vartija, pyhän innostuksen ja elämänrikkauden ilmeikäs esittäjä. Näyttelijä on korkein ihmisen ilmestysmuoto, koska hänessä voivat ne tunteet ja elämykset liikkua, joita me emme uskalla päästää valloilleen tai joihin meillä on vain heikko pyrkimys. Tämän vuoksi yleisö aina voi ihailla ja jumaloida näyttelijöitä. Sanokoon arvostelu mitä tahansa, teatterin arvo riippuu siitä, miten se voi herättää tämän uskon korkeimpaan ihmismuotoon yleisössä. Ja tämän uskon todistuksena on näyttelijöiden palvominen. Teatterin taiteellisen tason määrää se, miten paljon yleisö palvoo näyttelijöitä. Monasti ei taidetta lähemmin tunteva voi käsittää, miksi tämä palvominen suuntautuu eräisiin henkilöihin, koska heidän taiteelliset saavutuksensa tuntuvat perin köyhiltä ja vajavaisilta. Mutta lähemmin tarkastaen huomaa, ettei yleisö koskaan palvo muita kuin niitä näyttelijöitä, jotka esityksissään ovat uskottavia. Näyttelijä tavallaan hypnotisoi yleisönsä. Ennenkuin hän sen voi tehdä, täytyy hänessä olla vastaava voima. Mutta tätä voimaa hän ei osaa käyttää, ellei hänessä sitä kehitetä. Ja tämän kehityksen voi vain oikea johtaja saada aikaan.