Luomisen korkeat hetket ovat taiteilijoilla yleensä yksinäisyyden hetkinä. Näyttelijällä nuo korkean kauniit hetket ovat yleisön nähtävänä. Tästä johtuu, että näyttämötaide, kaikista taiteista vähimmin itsenäinen, yhtä kaikki vaikuttaa välittömimmin meihin, antaa meille vapautuksen tunteen ja saattaa meidät uskomaan elämän pyhään voimaan, sillä näyttämötaide sen loihtii eteemme.
Haltioituminen näyttämöllä on mielentila, joka on läheistä sukua hypnotismille, on aivan kuin korkein, kaunein ja puhtain muoto siitä. Hypnotismin avulla voidaan ihminen siirtää toiseen ajatuspiiriin, hänelle annetaan ajatuksia, jotka eivät ole hänen omiaan, mutta jotka hän tuntee ominaan, hänet määrätään tekemään tekoja, jotka hänelle ovat vieraita, mutta jotka kuitenkin järkyttävät koko hänen olemustaan syvimpiä onkaloita myöten.
Haltioitumisen kautta näyttelijä elää hänelle vierasta elämää, tuntee tunteita, joita sitä ennen ei ole kokenut, kohoaa innoitukseen, joka hänelle tavallisena arki-ihmisenä ei ole mahdollista.
Tällainen haltioitumisen herättäjä on Kaarlo Bergbom ollut sanan täydellisessä merkityksessä. Ei tietoisesti, vain siksi, että hänelle se oli ainoa oikea keino, ainoa mahdollinen taiteen herättämisväline.
Ennenkuin hän saattoi voimaansa käyttää, vaadittiin, että näyttelijä ehdottomasti luotti häneen, arvostelematta antautui hänen johdettavakseen. Näyttelijän täytyi oma tahtonsa, oma älynsä orjuuttaa toisen alaiseksi. Ida Aalberg tämän osasi tehdä täydellisimmässä muodossa.
Harjoituksissa pakotti Kaarlo Bergbom näyttelijän antautumaan esitettävän henkilön sieluntilaan käyttäen joko houkutusta tai pakkoa, aina sen mukaan kuin kunkin taiteilijan luoteelle oli edullisinta. Huomatessaan toisen olevan vireessä hän kiihoitti häntä, näytellen usein itse määrätyn kohtauksen, pelkäämättä naurettavaksi tulemista, innostuen itse ja tartuttaen sen kautta innostuksen toiseenkin. Jos näyttelijä oli altis, harjoitti hän samaa kohtausta useampaan kertaan, siihen asti, että näyttelijän oma persoona tavallaan hävisi ja sijaan astui se, jota hän esitti. Jos esitettävä henkilö kärsi tuskaa, herätti hän vastaavan tuskan näyttelijässä. Ja kun sitten näytäntöiltana samat olosuhteet palasivat, samat lauseet, samat tunteet, eli näyttelijä esittämänsä kohtauksen uudelleen yhtä väkevästi ja väkevämminkin kuin harjoituksessa. Siinä on täydellinen yhtäläisyys hypnotismin kanssa.
Monet näyttelijät eivät laisinkaan ymmärtäneet käyttää tätä kiihoitusta hyväkseen, vaan uskoivat kaiken syntyvän järkeilyn perusteella. Äänen oikea korostus, asemien ja liikkeiden asiallisuus, esitettävän luonteen erittely, se oli heille muka pääasia. Jos tulos ei ollut hyvä, syyttivät he johtajaa, joka ei ollut muka antanut heille kylliksi paljon "nyansseja".
Harvalla taidealalla sekoitetaan niin täydellisesti kuin näytelmätaiteessa se, että esityksen moitteettomuus ei ole samaa kuin esityksen syvyys. Näyttelijä tavallisesti käsittää, että esitettävän henkilön luonteen moitteeton selvittäminen on samaa kuin sen eläytymällä esittäminen. Edellinen on estetiikkaa, jälkimmäinen taidetta. Jokaisessa oikeassa taideluomassa on tuo suuri salaperäisyys, mikä itse elämällä on, ja sitä ei opettamalla voida opettaa, sitä ei järkeilyllä koskaan saavuteta.
Oikean näyttelijän luonteessa on aivan kuin kaksi eri sielua. Toinen on se, jonka avulla hän elää tavallista elämäänsä ja ottaa vaikutuksensa. Tämä on ikäänkuin hienoin langoin liitetty ruumiiseemme. Mutta on olemassa toinen sielu, se, joka taiteen luo ja taiteen taiteena näkee. Määrättyinä korkeina hetkinä tämä sielu siirtyy arkielämämme sielun sijaan, aivan kuin tämän ja ruumiin väliin. Siitä johtuu, että näyttelijä, samalla kuin hän elää uutta elämää, myös muistaa esittämänsä osan vaatiman läksyn, liikkuu määrätyllä tavalla näyttämöllä ja kuitenkin on muuta kuin ihminen arkielämässään. Hän tuntee esitettävän henkilön elämän omanaan, ruumis tuntee hänen tuskansa ja ilonsa ja ilmaisee ne. On näyttelijöitä, jotka esittämänsä henkilön sieluntuskien vaatimuksesta todella kalpenevat ja tuska ilmenee kyynelissä.
Ida Aalberg oli hyvin usein esittämissään osissa syvempi kuin mitä hänen lahjansa edellyttivät. Tämä johtui siitä, että hän eli uutta elämää välittömän antautumisensa kautta ja haltioitumisensa avulla kulki elämän onkaloissa, jotka hänelle arki-ihmisenä olivat käsittämättömiä.