Nämä seikat saavat aikaan jonkinmoisen lahjakkaiden ihmisten ylimyssäädyn, joka joko taistelee keskenään valta-asemasta tai yhdessä taistelee yhteistä suurta vihollista, tyhmyyttä vastaan. Joko vastustaen tai ihaillen he antavat toisilleen tunnustuksen, tuon jokaiselle toimivalle henkilölle välttämättömän ravinnon. Tämä ravinto ei koskaan ole kvantitatiivista vaan kvalitatiivista. Nerokas ihminen ei laske suosionosoitusten lukumäärää, vaan punnitsee ne.
Jos Kaarlo Bergbom olisi ollut yksinään, ei hän olisi perustanut Suomalaista teatteria. Jos hän teatterin olisi luonut, ei siitä olisi tullut kansallista laitosta, ellei samaan aikaan olisi Snellman herättänyt kansallisuustuntoa, ellei Lönnrot olisi koonnut suomalaisten vanhoja runoja, ellei Aleksis Kivi olisi ilmestynyt aivan uuden uutukaisen kirjallisuutensa kera.
Kaikki nämä miehet saivat osakseen ankaraa vastustusta. Yksi ihminen voidaan kylläkin masentaa, mutta kokonainen rivi pysyy pystyssä. Kaarlo Bergbomin työtä ei voida irroittaa suomalaisuuden suurmiesten työstä, eikä heidän työtään voida täysin arvostella, ellei Kaarlo Bergbomin työtä oteta varteen.
Kohtalo antaa auliisti lahjansa suosikeilleen. Snellmanille se antoi taistelijan itsepäisen uskon työnsä välttämättömyyteen tehden hänestä sotasankarin ajatusten kamppailussa, lahjoittaen samalla sielullisen nahan niin vahvan, että jokainen isketty haava siinä heti parantui.
Lönnrotille kohtalo antoi elämän pyhän uteliaisuuden, halun tunkeutua ihmissielun kauneimpiin kolkkiin, lahjoitti aivoihin aivan kuin mehiläisparven, jotka hunajan keräsivät kauneimmista ja tuoksuvimmista kukista.
Itämailla puhkaistaan satakieliltä silmät, jotta ne laulaisivat kirkkaammin. Kohtalo antoi Aleksis Kivelle sieluun suuren surun, ja siksi hän saattoi elämän väkevää iloa kuvata.
Ja Kaarlo Bergbom sai miehen tarmon ja naisen uhrautumisnälän, sai unelmien koko kirkkauden, tuon jalokiven, jonka läpi elämän voi nähdä täydessä väkevyydessään iloineen ja suruineen.
Jälkimaailma tavallisesti käsittää vastustuksen siksi, mikä sanomalehdissä ilmenee, sanomalehdissä, jotka ovat ajan suuri kello, vailla tuntiennäyttäjää ja ilmaisten vain minuutit. Mutta pahimmat loukkaukset, syvimmät iskut tulevat takaapäin, osuvat salaa, ja katkerimmat tuskat kärsitään hiljaisissa kammioissa ja silloin kun ympäristö ei niistä tiedäkään. Vain iskun saaja voisi niistä kertoa. Jos hän on voimakas ja torjunut iskun, vaikenee hän. Jos hän on masentunut, vaikenee hän tietäen, että iskun tehoisuuden määrää uhrin huuto.
Kaarlo Bergbomin työn alkutaival on yhtä ainoaa vastustusten sarjaa. Kaikkia aseita, mitä suinkin voitiin käyttää hänen tuhoamisekseen, on käytetty. Hän olisi ehdottomasti lannistunut, ellei hänen rinnallaan olisi ollut miehiä, joiden työ oli yhtä suuri kuin hänenkin, ja ellei hänen takanaan olisi ollut joukko uskollisia auttajia, jotka häneen ehdottomasti luottivat. Hänellä oli oma armeijansa, alussa kylläkin pieni, mutta kun voitot alkoivat näkyä, oli koko kansa hänen takanaan, valmiina uhraamaan kaiken mitä voi.
Vastustus on kaiken henkisen harrastuksen tuhooja ja samalla voi se olla sen voimistaja. Aivan kuin heikon virran voi kallio pidättää ja vesi painuu maan uumeniin, niin voimakkaan virran tielle osuva kallio synnyttää putouksen ja veden voima tulee siten hyödylliseksi. Jokainen lahjakas ihminen löytää elämänkutsumuksensa vasta silloin, kun suuri vastustus on hänen tiellään. Edullisissa olosuhteissa ei tavallisesti mitään suurta saada aikaan, ei ainakaan mitään uutta.