Jos ruotsalaisten taholta maassamme olisi myötätuntoisesti suhtauduttu Suomalaisen teatterin alkuyrityksiin, olisi tästä taidelaitoksesta epäilemättä tullut aivan vähäpätöinen. Se olisi pysynyt seuranäyttämönä. Mutta kun ruotsalaisten vastustus teki sen kansalliseksi taidelaitokseksi, niin se sai sen kautta uuden arvon. Vastustus oli ankara, mutta virtana oli Kaarlo Bergbomin toimintahalu ja tarmo, siksi Suomalainen teatteri syntyi.
Kaarlo Bergbom ei koskaan ollut mikään puolueihminen, ei hän ollut suomalaisuuden suuri intoilija samassa muodossa kuin Snellman, eihän hän koskaan oppinut suomenkieltäkään aivan virheettömästi kirjoittamaan, mutta yhtä kaikki hänestä tuli suomalaisuuden keskeisimpiä henkilöitä. Suomalainen teatteri on kansalle elävä ja aina uudestaan koko voimassaan esiintyvä ilmaisu kansallisuudesta, siksi sitä rakastettiin ja siksi sen puolesta oltiin valmiita tekemään uhrauksia. Kaarlo Bergbom sen johtajana oli kansan henkisen sivistyksen kaipauksen ilmaisija. Ja kun hän pystyi tehtävänsä täyttämään, niin hänestä tuli suurmies.
Monastihan mies joutuu vastuulliseen tehtävään, on keskeinen henkilö ja hänen työnsä tuloksista odotetaan suurta, mutta työ supistuu pieneen ja tulokset ovat mitättömiä. Tämä johtuu siitä, ettei hän osaa ajamaansa asiaa tehdä omakseen, ei tunne aivan kuin profeetallista kutsumusta. Kaarlo Bergbomille teatteri oli hänen omansa. "Minä olen johtokunta", sanoi hän niskoitteleville näyttelijöille.
Lahjakkaan ihmisen tuntomerkki on siinä, että hän voi monella aivan vastakkaisellakin työskentelyalalla saavuttaa hyviä tuloksia. Onhan lahjakkaisuus universaalista, se näkee pääasiat ja siirtää syrjään sivuseikat. Todella lahjakas ihminen ei koskaan ole sidottu yhteen ainoaan työalaan, vaan menestyy monella, koska hän aina muodostaa eri toiminta-alat itselleen sopiviksi.
Helppoa on jäljestäpäin arvostella suurmiesten työtä. Heidän menettelynsä tuntuu meistä ehdottomasti ainoalta oikealta ja kaikessa aivan luonnolliselta. Mutta Suomalaisen teatterin historiassa on kohta, joka, vaikkakin on aivan luonnollinen, todistaa Kaarlo Bergbomin suuruuden. Se on hänen suhteensa suomalaiseen näytelmäkirjallisuuteen. Maassa oli vain muutamia kirjailijoita, ja kuitenkin syntyi näytelmäkirjallisuus, jonka vertaista ei myöhempi kirjailijapolvi lukuisana laumana ole pystynyt luomaan. Tämä kotimainen kirjallisuus oli se kulmakivi, jonka varassa teatteri saavutti kansallisen merkityksensä. Mutta eihän mitään suurta synny ilman suurta uhrausta. Kaarlo Bergbom uhrasi oman kirjallisen tuotantonsa luodakseen sen toisissa ja toisten kautta. Ellei hänellä olisi ollut paljoa annettavaa, ei hän olisi paljoa saanutkaan. Tyhjästä ei mitään rakenneta.
Tätä hänen uhriaan ei koskaan ole kyllin suureksi arvioitu. On lähtökohdaksi otettu hänen nuoruudennäytelmänsä. On verrattu niitä myöhempään kirjallisuuteen ja huomattu ne monessa suhteessa köyhiksi. Mutta nehän olivat aloittelijan työtä. Pyyhkikäämme Henrik Ibsenin elämästä hänen kypsyysaikansa näytelmät, paljonko hänen nuoruudennäytelmänsä silloin merkitsevät?
Kypsyyttä ihminen tarvitsee voidakseen luoda jotain, suuria sisäisiä taisteluja ja suuria tuskia antaakseen elämästä oikean kuvan. Nuoruuteen liittyy aina hempeämielisyyttä, joka tuntuu heikkoutena draamallisessa tuotannossa. Nuoruuteen liittyy myös häveliäisyys omien sisäisten ristiriitojensa kuvaamiseen. Eihän Shakespearekaan osannut kuvata tunteen suurta paloa Romeossa ja Juliassa ennenkuin vasta kypsyneenä miehenä. Goethe tarvitsi kokonaisen ihmiselämän, ennenkuin Margaretan välitön tunne puhkesi koko kauneudessaan esiin. Elämän on täytynyt nöyryyttää ihmistä, ennenkuin hän näkee rakkauden pyhän lunastusopin. Ristiriitoja ei kuvata, ennenkuin on taistellut jättiläisen kanssa pimeydessä ja tämä on antanut siunauksensa. Nuoruuteen kuuluu välittömästi usko elämään ja sen suureen voimaan. Kypsyneellä iällä tämä usko puhdistuu taisteluissa ja vasta silloin merkitsee jotain, vasta silloin se on leiviskä, jonka on ansainnut eikä saanut sitä lahjaksi. Suuren kirjallisuuden tunnusmerkki on juuri siinä, että elämänkäsitys on omien kokemusten ja taistelujen kautta puhdistunut. Ihminen on vuodattanut sydänverensä kalkkiin, jonka hän kohottaa siunatakseen sillä muita. Ja näin tapahtuu ihme.
Jos siis Bergbomin näytelmistä puuttuu se suuri kantavuus, joka ne tekisi ikuisesti säilyviksi, niin on niissä kuitenkin jo ominaisuuksia, jotka vain todella lahjakkaan ihmisen nuoruuden tuotannossa ilmenevät. Ne ovat: toiminnan kiinteys ja sen loogillinen johdatus huippukohtia kohden, vuorosanojen naseva iskevyys ja luonteiden selväpiirteisyys. Ne olivat ammattitaidon näytteitä, ja ilman näitä taitoja ei mitään pysyvää luoda. Kirjailijan ammattitaito hänellä oli jo nuorena vallassaan, ja sitä hän olisi voinut käyttää elämänarvojen punnitsemiseen. Tosin tämä punnitsemiskyky oli hänessä yksipuolinen… mutta ainahan suuret miehet, profeetat ja apostolit, ovat olleet siinä suhteessa yksipuolisia… mutta iän mukana tämä ominaisuus kasvoi, kirkastui ja laajeni. Ja hänessä oli ikuisen voiman heleä ilmaisumuoto, huumori, joka pakotti häntä rakastamaan elämää sellaisenaan ja saamaan hänet näkemään kaiken oikeassa valossaan.
Ellei Kaarlo Bergbom henkisesti olisi Suomalaista teatteria varten niin paljon uhrannut, ei hän sitä myös olisi palavasti rakastanut. Sehän ihmiselle on vain todella rakas, jolle on uhrattu jotain. Teatteri oli tärkein osa hänen elämässänsä, ja siksi hän sen puolesta taisteli. Jos hän taistelun olisi jättänyt, olisi hän epäilemättä tuhoutunut. Teatteri vastasi hänelle rakastettua, lasta, perhettä, yksityistä onnea.
Tämä keskeinen asemansa suomalaisuuden suuressa heräämisessä tuotti hänelle vuosien kuluessa määrätyn korkean aseman. Jokainen voima herättää aina vastavoiman, siksi sai hän myös kadehtijoita, henkilöitä, jotka uskoivat tallustaessaan toisen laatimaa latua saavansa enemmän aikaan kuin työn aloittaja. Näitä vastustajia oli tuon tuostakin teatterin sisäpuolella, arvostelijoissa ja yleisössäkin, koska suomalaisen aina täytyy kadehtia niitä, jotka ovat muita päätä pitempiä.