Hän otti sen viran hoitaakseen. Ja nyt alkoi herrasväen perinpohjainen ravustaminen. Äiti seisoi peilin keskellä, hameet nostettuina korkealle, odottaen rapujen syömistä. Mökö oli valinnut sen kohdan, missä kattilat olivat, ja Luru seisoi keskellä lusikka-, kahveli- ja veitsikasaa.
Ja rapuja tuli. Aina tuon tuostakin nosti joku heistä jalkansa ilmaan, irroitti siitä ravun ja heitti rannalle, josta isä Kiljunen niitä keräili.
Kerran sattui tulemaan oikein monta rapua äiti Kiljusen varpaisiin kiinni. Kun hän nosti vasemman jalkansa, niin oli siinä yht'aikaa kolme, ja näitä irroittaessaan hän tunsi, miten ravut alkoivat syödä oikeaa jalkaa. Hän aikoi nostaa senkin ylös. Mutta kun ei ihmisen ole mahdollista nostaa molempia jalkojaan yhtaikaa ylös, niin arvaahan, miten siinä kävi. Äiti Kiljunen putosi niin että roiskahti istualleen veteen ja tietysti juuri keskelle peiliä, joka ei kestänyt sellaista, vaan meni moniksi kappaleiksi. Peilin alla sattui olemaan kuoppa. Ja arvaahan, että äiti putosi siihen. Ja arvaahan, minne peilin kehys silloin joutui. Tietysti äiti Kiljusen ruumiin ympärille. Täytyy sanoa, että hän oli silloin todellakin pantu kehyksiin. Ja hän istui siinä niin lujassa, että ei päässyt irti, vaan toisten täytyi kiskoa hänet rannalle sellaisenaan, ja vasta siellä saatiin otetuksi kehys hänen ympäriltään pois.
Äiti sai tämän jälkeen yrittää pyydystää lusikoitten avulla ja hän onnistui siinäkin oikein hyvin. Kun herrasväki illalla tuli kotiin, oli heillä suuri kopallinen rapuja.
Keksintönsä he pitivät suurena salaisuutena, jotta toiset eivät sitä oppisi. Ja viisainta se kai olikin, sillä muutenhan ihmiset veisivät kaikki ravut järvistä ja joista.
Kiljusen herrasväen kukko
Mikä aiheutti Kiljuset hankkimaan taloonsa kanoja, on kai aivan selittämätön asia, sillä eihän kukaan voi uskoa, että heillä olisi ollut mitään taipumuksia kanojen hoitamiseen. Heille tuli kaksitoista kanaa ja kukko.
Äiti Kiljunen varoitti Mököä ja Lurua pitämään hyvin silmällä, minne kanat munivat, jotta nämä eivät pääsisi hautomaan. Ja sen tehtävän pojat suorittivatkin niin täydellisesti, että kanat tulivat aivan ymmälle. Ei ollut niin ahdasta paikkaa rakennuksen alla, jonne pojat eivät olisi päässeet, ei viljapeltokaan ollut turvallinen paikka. Jos kana pyrki navetan ylisille ja suurella vaivalla kiipesi sinne portaita ylös, niin kyllä pojat sieltäkin etsivät pesän. Muuan kana joutui tästä jo niin epätoivoon, että yritteli kovasti lentoon, varmaankin aikoen laittaa itselleen pesän puuhun tai katon räystään alle, mutta se ei koskaan päässyt kylliksi korkealle.
Kanat vähenivät toinen toisensa jälkeen. Ymmärtäähän sen, että sellaisen herrasväen luona, kuin Kiljusen herrasväki oli, ei mikään kanakaan saanut olla oikein rauhassa. Eihän milloinkaan varmasti tiennyt, milloin herrasväelle tuli kiire, jotta olisi ennättänyt alta pois, vaan moni kana sai menettää henkensä juuri Kiljusten tähden.
Lopulta ei ollut jäljellä mitään muuta kuin kukko. Mutta tämä olikin sellainen kukko, että niitä on harvassa. Ei se ollut millään tavalla kaunis, mutta kovaääninen se oli, niin kovaääninen, että se jaksoi huutaa kovempaa kuin herrasväki. Olisi luullut torvella puhallettavan silloin, kun se alkoi kiekua. Viisas se myöskin oli, sillä se pääsi aina tieltä pois, kun kiire tuli Kiljusille. Se oppi myös pian huomaamaan sen seikan, että siinä talossa oli kukon viisainta pysytellä niin paljon kuin mahdollista aidan päällä tai muilla ylemmillä paikoilla, jotta ei jäisi jalkoihin. Tämä viisas ja vikkelä kukko aikoi senjälkeen, kun sen ei enää tarvinnut pitää mitään huolta omasta herrasväestään, kääntää huomionsa Kiljusen herrasväkeen. Ja sen tunteet eivät olleet suinkaan ystävällisiä. Se oli päättänyt kostaa jokaisen kanan kuoleman oikein perinpohjaisesti.