Ja kun toiset koirat, jotka eivät olleet nuorassa kiinni, kuulivat tällaista elämää, niin ne juoksivat apuun. Ja pian olivat kaikki Helsingin koirat Esplanaadilla, ja nyt sitä mentiin lyseolle päin.
Kaikki oppilaat ja opettajat hyökkäsivät koulun ikkunoihin katsomaan, kun tämä merkillinen kulkue lähestyi. Ensinnä astelivat Mökö ja Luru vetäen köyttä, jossa oli toinen toisensa vieressä viisikymmentäseitsemän koiraa kiinni ja ympärillä monta vertaa enemmän koiria, katupoikia, kaikenlaisia ihmisiä, miehiä ja naisia, herroja ja työmiehiä.
Ja sitten pojat veivät nämä kaikki koirat kouluun sisään, ja kun he näkivät sen opettajan, jonka koira oli hukkunut, huusi Mökö:
— Opettaja katsoo nyt, mikä se näistä on opettajan koira!
Samassa jostain tuntemattomasta syystä joutuivat koirat riitaan keskenään ja tulivat hirveän vihaisiksi kaikille ihmisille.
Ja nyt alkoi kamala pako. Pojat kiljuivat ja juoksivat portaita ylös ja alas, opettajat menivät piiloon pulpettien alle ja luokan taulujen taakse. Mutta kaikkialle ilmestyi koiria, ja opettajat saivat nousta pöydille ja taulujen päälle seisomaan, ja pojat rakensivat pulpeteista korkeita valleja luokkahuoneisiin.
Kun tätä menoa oli jonkin aikaa kestänyt, muisti koulun vahtimestari avata koulun ovet kadulle, josta koirat pääsivät ulos.
Kohta oli koulu aivan tyhjä, ja oppilaat ja opettajat uskalsivat tulla näkyviin. Rehtoria kovasti kaivattiin, ja hän löytyi viimein voimistelusalista katon rajasta, jonne hän oli kiivennyt tankoa myöten.
Mökö ja Luru eivät voineet ymmärtää, miksi opettaja katsoi heihin niin vihaisesti, kun he kysyivät:
— Näkikö opettaja oman koiransa?