— Mutta ensin tarvitaan kahdeksansataaseitsemänkymmentäkuusi kissaa, sanoi isä Kiljunen, joka varsin hyvin muisti sen metakan, minkä kissalauma oli hänen pihallaan saanut aikaan.
Herra Kankkunen pani ilmoituksen lehtiin ja lupasi maksaa kymmenen markkaa kissasta. Tuotiin yksi hyvin laiha kissa. Eihän sillä voitu mitään saada aikaan. Täytyi luvata enemmän. Vasta kun oli ilmoitettu maksettavan kaksikymmentäviisi markkaa mirristä, alkoi saapua vastauksia. Herra Kankkunen päätti tyytyä kahteensataan kissaan, sillä maksoihan sekin jo hänelle 5000 markkaa. Yleisö saisi sitten kuvaa katsellessaan kuvitella näkevänsä niitä yli kahdeksansataa. Ja kun kissat kuitenkin juoksisivat hirveää kyytiä, niin eihän kukaan ennättäisi laskea, kuinka monta niitä oli.
Ennenkuin kuitenkaan oli päästy harjoittamaankaan kuvien ottoa, syntyi kova metakka ja jupakka sanomalehdissä. Eräs kirjoitti, että Kiljusista ei saisi ottaa kuvia, toinen vastasi siihen hyvin terävästi, että se oli herra Kankkusen oma asia, hänellä täytyi olla oikeus siihen. Sanomalehdissä oli yhä enemmän kirjoituksia tästä asiasta. Viimein sekaantuivat siihen yliopiston professoritkin, jotka aina tahtovat kaikessa sanoa viimeisen sanan. Valittiin sovintotuomari ja tämä määräsi, että Kiljusista saa ottaa kuvia.
Olipa se jännittävä päivä, jona vihdoin viimeinkin alettiin ottaa Kiljusista elokuvia. Kissat olivat saapuneet ja niitä varten oli laitettu erikoinen häkki pihalle, jotta eivät pääsisi karkaamaan. Herra Kankkunen oli saapunut kahden apulaisen kanssa ja he olivat tuoneet mukanaan valokuvauskoneen, millä elokuvia otetaan.
Kiljuset olivat aivan tavattomassa jännityksessä, sillä nythän heidän maineensa tulisi leviämään kautta maan, kun heidät saataisiin nähdä elokuvina. Isä ja äiti harjoittelivat suuren koivun ravistamista, jotta oikein jaksaisivat kissoja pudottaa, kun ne siihen ensin olivat kiivenneet. Pojat huusivat niin, ettei variksia näkynyt missään monen kilometrin päässä, niin ne olivat säikähtyneet. Pullakin oli hiukan hermostunut. Se kävi aina silloin tällöin sen häkin luona, missä kissat olivat, niille haukkumassa. Mutta kissat päästivät aina sellaisen vimmatun vihaisen naukunan, että Pullan selkäpiitä karmi ja karvat nousivat pystyyn.
— Onko kaikki reilassa? kysyi herra Kankkunen, joka oli asettanut jokaisen oikealle paikalleen.
— Kyllä ollaan, vastasi isä Kiljunen. — Alkakaa vain konetta veivata!
Toinen Kankkusen apulainen asettui valokuvauskonetta veivaamaan, toinen meni kissanakin luo päästääkseen ne määrätyllä hetkellä irti. Hänen kädessään oli revolveri, jolla hän säikyttäisi kissat liikkeelle.
Konetta alettiin veivata, ja Kiljuset, jotka seisoivat talonsa kuistin edessä, huitoivat käsiään ja koettivat olla niin vilkkaita kuin mahdollista.
— Päästä kissat irti! karjaisi Kankkunen.