Häkin luona oleva mies avasi sen. Ei ainoakaan kissa lähtenyt liikkeelle.
— Eivät ne lähde häkistä! huusi hän Kankkuselle.
— Laukaise pyssy! kiljaisi tämä.
Pyssy laukaistiin ja silloin kissat karkasivat pihalle.
Pulla, joka muisti varsin hyvin, miten hän silloin oli ajanut niitä takaa, kun kissoja oli ollut kahdeksansataaseitsemänkymmentäkuusi, hyppäsi kissoja vastaan. Mutta silloin tapahtui jotain aivan odottamatonta! Nämä kissat eivät olleetkaan samanlaatuisia kuin ne entiset, vaan ryntäsivät vihaisina ja hännät pystyssä Pullaa kohden. Tämä vinkaisi pahasti, veti hännän koipiensa väliin ja korvansa luimuun. Sitten se lähti menemään huimaavaa vauhtia pakoon. Kissat tietysti oikein laumalla jälestä.
Pulla meni Kankkusen turviin. Tämä parkaisi pahasti ja meni valokuvauskoneen luokse pakoon huutaen sen käyttäjälle:
— Veivaa, veivaa! Tästä tulee hyvä kuva.
Ja apulainen veivasi. Samassa oli Pulla hänen kintuissaan ja heti paikalla myös kissalauma. Kankkunen ja hänen apulaisensa hyppäsivät valokuvauskoneen päälle turvaan. Eihän se kestänyt sellaista painoa, vaan meni niin että rasahti murskaksi.
Tätäpä kissat säikähtyivät ja kääntyivät toisaanne Pullan juostessa heidän edellään. Nyt ne kaikki ryntäsivät Kiljusia kohden, jotka riensivät hätään. Isä Kiljunen kaatui keskelle kissakasaa ja olisi varmaankin prässännyt niistä muutamia aivan liiskoiksi, elleivät kissat olisi livahtaneet alta pois. Äiti Kiljunen sai hameittensa alle pari kissaa ja hyppi kuin hullu ilmaan huutaen kauhusta. Pojat menivät mukkelismakkelis kumoon ja kierielivät kissakasassa.
Kissalauma ryntäsi talon seinän vieressä oleville tikapuille ja nousi katolle, jonka harjalle ne asettuivat riviin ja aloittivat oikean kissaserenaadin. Pulla oli mennyt talon kellarinluukusta sisään ja kurkisti peloissaan nähdäkseen, missä kissat olivat.